Viitta, 2009 Yleensä historiallisilla vaatteillani ei ole ollut kovin tarkkaa esikuvaa, mutta Jean-Marc Nattieren maalauksessa “Comtesse de Tillieres” arvon kreivittärellä on yllään niin ihastuttava viitta, että halusin toteuttaa sen. Viitalle tulisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tarvetta. Lisäksi materiaalit sattuivat kerrankin odottamaan valmiina kaapissa.
|
|
Maalauksen viitta on joko kokonaan silkkiä tai vuorattu reunan turkiksella. Ainakin huppu näyttäisi olevan vuorattu silkillä. Oli selkeästi sisätiloissa maalatun muotokuvan viitan koostumus sitten mitä tahansa, turkisvuoraus on varmasti ollut omiaan lämpimään talviviittaan, mutta minun kirpparilöytöni ei ihan koko viitan vuoraukseen riittänyt. Niinpä ostin vuoriksi paksunukkaisen, pehmeän villakankaan, ja järkeilin että teoriassa tälläinen säästöbudjetin ratkaisu ei välttämättä olisi täysin ennenkuulumaton ennenvanhaankaan, kyllähän halvempia materiaaleja muutenkin käytettiin siellä missä ne eivät näkyneet. Loppujen lopuksi villakangasvuori antaa ohuelle satiinille ihanaa muhkeutta, ja reunuksen sauma sulautuu viitan sisäpuolelle yllättävän hyvin.
|
|
Käytin ompeluohjetta hyväkseni senverran kuin siitä ymmärsin, loput sovelsin omasta päästäni. Soveltamista tarvittiinkin aika lailla, koska ohje oli selvästi tarkoitettu ohuelle taftille ja villakangasvuorini oli toivottoman paksu hienovaraisiin poimutuksiin. Myös turkisreunus sekoitti pakkaa mukavasti. Ratkaisuni oli moderni pussiinvuoritus kääntöaukolla vuorin selässä. Aloitin hupun
päällyskerroksesta, johon lisäsin
sisävuoriksi puuvillakankaan antamaan ryhtiä.
Askartelin hupun taakse muotoa antavan
poimulanka-rypytyksen ohjeen ja näkemieni kuvien
perusteella, ja siitä tulikin niin söpö
että vakuutuin heti epäortodoksisesta
materiaalivalinnastani. Villakankaan muotoilu samaan
kuosiin olikin sitten toinen juttu. Vetelin siihen
mutu-tuntumalla sarjan muotolaskoksia, joiden saumanvarat
avasin ja silitin hyvin, ja jotka hukkuivat lopulta oikein
hyvin nukkapintaiseen kankaaseen. Sitten kiinnitin
molemmat huppukappaleet omiin viittakappaleisiinsa, ja
aloin kiinnittää turkisreunusta satiinin
reunoihin.
Niin, se turkisreunus. Olin arvellut että turkista saisi kivoja, valmiiksi sopivan levyisiä kaitaleita purkamalla vain pystysaumoja. Tiiviin turkistikin purkamisessa oli hetkeksi askaretta, ja vaikka olin luullut näin minimoivani turkiksen leikkaamisen tarpeen olin yltä päältä (puhumattakaan nenän ja kurkun sisältä) karvoissa, kuten puoli asuntoakin. Kehitinkin ratkoja kädessä aivastellessani teorian siitä, että turkisvastustajat saattavat itseasiassa olla entisiä turkisompelijoita. Lisäksi jopa minun paatunutta omatuntoani kouraisi hieman käsitellä turkiksen nahkapuolta, joka muistutti ikävästi siitä että tämä ihana materiaali on joskus ollut pieni eläin. Turkiksen tuntu myös aiheutti mielettömiä, uniin asti tunkevia flashbackeja lapsuudenkotini edesmenneestä pystykorvasta.
|
|
Saatuani viimein kasaan viitan ympäri yltävän pätkän yhtenäistä n. 6cm leveää turkiskaitaletta (jonka pätkät yhdistelin turkiskoneen puutteessa teollisuuskoneella ohennellen saumanvaroja parhaani mukaan), ja sullottuani loput turkista visusti muovipussiin aloin kiinnittää sitä satiinipäällisen reunoihin. Visioni oli, että vuori oli leikattu hieman suuremmaksi, jolloin reunus jäisi päällyspuolella leveämmäksi. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että varmasti epätasainen reunus tulisi todennäköisesti kiemurtelemaan kuin mielenvikainen ankerias, ja päätin vain yrittää parhaani. Turkiksen syöttäminen kaarevan reunan mukaisesti ohueen materiaaliin ompelukoneella kun ei ole niitä maailman helpoimpia juttuja. Kulutin paljon aikaa, klemmareita ja verhonipsuja, ja ompelin pätkän kerrallaan kunnes jotenkin ihmeen kaupalla pääsin viitanreunan ympäri. Muistaakseni olin harsinut joukon kohdistusmerkkejä joilla vuoripuoli osui jotakuinkin kohdalleen. Paremmin muotoutuva, pehmeä ja paksu villakangas käyttäytyi turkiksen kanssa huomattavasti sopuisammin. |
|
Käänsin viitan
oikeinpäin, totesin ilokseni että reunus
kääntyi melko kauniisti juuri sopivasti oikealle
puolelle, ja kiinnittelin niskasaumanvarat yhteen. Sitten
asettelin viitan huolellisesti lattialle tasoon ja neulasin
päällisen ja vuorin kiinni ympäriinsä
turkisreunuksen vierestä. Koska turkisreunus
päättyi vuorin puolella reunempana kuin
päällyspuolella, aivan turkisreunuksen viereen sai
tehtyä helposti koko hoidon kiinnittävän
tikkauksen. Tein sen käsin paksulla mustalla langalla,
jotta pistot hukkuisivat vuorin puolella villakankaaseen.
Ensialkuun ajatus mustasta tikkauksesta sinisellä
kankaalla vierastutti, mutta loppujen lopuksi siitä
tuli tosi kivan näköinen. Käsintikkaus
näyttää kuitenkin niin paljon kauniimmalta
kuin konetikki. Koko viitan reunustus-metodi on
epäilyttävän moderni, mutta ainakin toimi
varsin hyvin käytännössä, ja
kärsivällisyyteni tuskin olisi oikeasti
riittänyt loputtomaan neulan runnomiseen turkiksen
läpi käsin. Ainakaan tällä
erää. Kiinnitin vielä käsin niskasaumaan mustan nauhakujan, ja tein leveän nauhan sinisestä satiinista. Huomasin välittömästi sovittaessani että paksumpi materiaali kapinoi pahasti kiristysnauhaa vastaan, minkä olisi tietysti pitänyt tulla mieleeni jo aiemmin. En millään jaksanut ruveta purkamis- ja laskostusrumbaan, jonka lopputulos ei välttämättä edes olisi merkittävästi siistimpi (ainakin näin haluan uskotella itselleni), joten lohduttauduin sillä että leveä huppu peittää hieman muhkuraista rypytystä. |
|
Hupun koko oli muuten yksi
niistä asioista, joita kaavoitusvaiheessa jahkailin, ja
arvelin alkuun kaavan huppua melkoisen reiluksi.
Ensimmäisellä käyttökerralla totuus
valkeni, kun muhkea, pitkään ja hartaasti
joulubaaliin tupeerattu pääni ei ollut mahtua
hupun sisään ollenkaan. “Oikeat alusvaatteet
sovittaessa” on juntattu syvälle mieleeni, mutta samaan
kategoriaan lienee syytä lisätä oikea
kampaus. Jarno muutin huomautti, että näytän hupussani aivan eräältä piirroshahmolta, ja on aivan oikeassa. |
|
Valmis viitta on toisaalta hieman teatraalinen tekele, toisaalta vastustamattoman söpö. Se on todella tarpeellinen vaate, joka tuli vieläpä melko edulliseksi. Viitan lämpimyys puolestaan tuli testattua joulupäivän kuvausretkellä 15 asteen pakkasessa erittäin hyvin tuloksin. Niin, ja se vieläpä muistuttaa hieman Nattierin maalauksen viittaa.
|
|
Kauan suunnitteilla ollut
muhvi valmistui viimein käytännön pakosta,
sillä tänä vuonna Viaporin joulunavauksen
aikaan vallitsi yllättäin vallan ajanmukainen
pakkassää. Kuten olin suunnitellut, toteutin sen
viittaan käyttämästäni kankaasta.
Sileä muhvi tuntui tylsältä, joten
päätin yrittää askarrella hieman
kirjailua. Satiinin alta löytyy yksi kerros vanua ja toinen viitan vuorina ollutta pehmeää villakangasta. Päissä on nauhakujat. Muhvi on kohtuullisen lämmin, tosin valitettavasti ei täysin pidä tuulta - kunnon hanskat sen alla toki auttavat. |
|
Ajanpuutteen vuoksi tyydyin
melko harvaan ja yksinkertaiseen ketjupistomalliin, jonka
toteutin vaaleammansinisellä
napinläpisilkillä. Ohuen satiinin tueksi on
harsittu ohut puuvilla, johon oli helppo
jäljentää kirjontakuvio. Se on puolestaan
harsittu niin että malli siirtyi oikeallekin puolelle.
Lopputulos muistuttaa kieltämättä hieman
halpis-koristetyynyä, mutta ainakin itse tiedän
sen olevan aitoa käsityötä... Vähän myöhemmin askartelin myös kevyemmän kesäviitan, josta jatkamme seuraavalla sivulla... |