viitta

Viitta, 2009 Yleensä historiallisilla vaatteillani ei ole ollut kovin tarkkaa esikuvaa, mutta Jean-Marc Nattieren maalauksessa “Comtesse de Tillieres” arvon kreivittärellä on yllään niin ihastuttava viitta, että halusin toteuttaa sen. Viitalle tulisi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tarvetta. Lisäksi materiaalit sattuivat kerrankin odottamaan valmiina kaapissa. Käyn valitettavan harvoin kirpputoreilla (koska sekalaisten vaatteiden penkominen on aikaavievää ja muistuttaa liikaa töistä), mutta eräällä näistä harvoista kerroista jokunen vuosi sitten mukaani tarttui hyväkuntoinen, vain hihansuista ja helmasta hieman kulunut minkkiturkki edulliseen hintaan. Kellarista löytyi myös samaa sinistä alesatiinia, jota olin käyttänyt jo polonaisen hameeseen. Se sointui ihastuttavasti tummanruskeaan turkikseen, mutta mietin silti jonkin aikaa olisiko asetaatin ja minkin yhdistelmä silkkaa pyhäihäväistystä (kyseessä ei kuitenkaan ole toppatakki), vai pitäisikö sittenkin käyttää ennemmin ajanmukaista villakangasta. Olin kuitenkin niin rakastunut maalauksen viittaan etten malttanut luopua ideasta, ja oikean silkin käyttäminen räntäsateen pitimiksi tarkoitettuun viittaan ei ole vaihtoehto.
Maalauksen viitta on joko kokonaan silkkiä tai vuorattu reunan turkiksella. Ainakin huppu näyttäisi olevan vuorattu silkillä. Oli selkeästi sisätiloissa maalatun muotokuvan viitan koostumus sitten mitä tahansa, turkisvuoraus on varmasti ollut omiaan lämpimään talviviittaan, mutta minun kirpparilöytöni ei ihan koko viitan vuoraukseen riittänyt. Niinpä ostin vuoriksi paksunukkaisen, pehmeän villakankaan, ja järkeilin että teoriassa tälläinen säästöbudjetin ratkaisu ei välttämättä olisi täysin ennenkuulumaton ennenvanhaankaan, kyllähän halvempia materiaaleja muutenkin käytettiin siellä missä ne eivät näkyneet. Loppujen lopuksi villakangasvuori antaa ohuelle satiinille ihanaa muhkeutta, ja reunuksen sauma sulautuu viitan sisäpuolelle yllättävän hyvin. Kaava sekä ohje ovat La Couturiere Parisienne-sivustolla julkaistusta Garsaultin L'art du tailleur -kirjan ohjeesta. Maalauksen viitta näyttäisi olevan enemmän mantelet-tyyppinen lyhyt viitta kuin pidempi versio erillisillä kädentiehalkioilla, joten valitsin ensimmäisen vaihtoehdon. Kaavojen mukaan se on melko lyhyt, joten omavaltaisesti pidensin sitä huomattavasti ympäriinsä, niin että käsivarretkin peittyvät kunnolla. Kenties kapeammilla kankailla on ollut osansa viittamallin lyhyeen muotoiluun, ja olisi ollut ehkä parempi päätös tehdä eri lailla leikattu, pidempi viitta, mutta tässä mallissa oli jotain hyvin viehättävää.
Käytin ompeluohjetta hyväkseni senverran kuin siitä ymmärsin, loput sovelsin omasta päästäni. Soveltamista tarvittiinkin aika lailla, koska ohje oli selvästi tarkoitettu ohuelle taftille ja villakangasvuorini oli toivottoman paksu hienovaraisiin poimutuksiin. Myös turkisreunus sekoitti pakkaa mukavasti. Ratkaisuni oli moderni pussiinvuoritus kääntöaukolla vuorin selässä. Aloitin hupun päällyskerroksesta, johon lisäsin sisävuoriksi puuvillakankaan antamaan ryhtiä. Askartelin hupun taakse muotoa antavan poimulanka-rypytyksen ohjeen ja näkemieni kuvien perusteella, ja siitä tulikin niin söpö että vakuutuin heti epäortodoksisesta materiaalivalinnastani. Villakankaan muotoilu samaan kuosiin olikin sitten toinen juttu. Vetelin siihen mutu-tuntumalla sarjan muotolaskoksia, joiden saumanvarat avasin ja silitin hyvin, ja jotka hukkuivat lopulta oikein hyvin nukkapintaiseen kankaaseen. Sitten kiinnitin molemmat huppukappaleet omiin viittakappaleisiinsa, ja aloin kiinnittää turkisreunusta satiinin reunoihin. Niin, se turkisreunus. Olin arvellut että turkista saisi kivoja, valmiiksi sopivan levyisiä kaitaleita purkamalla vain pystysaumoja. Tiiviin turkistikin purkamisessa oli hetkeksi askaretta, ja vaikka olin luullut näin minimoivani turkiksen leikkaamisen tarpeen olin yltä päältä (puhumattakaan nenän ja kurkun sisältä) karvoissa, kuten puoli asuntoakin. Kehitinkin ratkoja kädessä aivastellessani teorian siitä, että turkisvastustajat saattavat itseasiassa olla entisiä turkisompelijoita. Lisäksi jopa minun paatunutta omatuntoani kouraisi hieman käsitellä turkiksen nahkapuolta, joka muistutti ikävästi siitä että tämä ihana materiaali on joskus ollut pieni eläin. Turkiksen tuntu myös aiheutti mielettömiä, uniin asti tunkevia flashbackeja lapsuudenkotini edesmenneestä pystykorvasta.
Saatuani viimein kasaan viitan ympäri yltävän pätkän yhtenäistä n. 6cm leveää turkiskaitaletta (jonka pätkät yhdistelin turkiskoneen puutteessa teollisuuskoneella ohennellen saumanvaroja parhaani mukaan), ja sullottuani loput turkista visusti muovipussiin aloin kiinnittää sitä satiinipäällisen reunoihin. Visioni oli, että vuori oli leikattu hieman suuremmaksi, jolloin reunus jäisi päällyspuolella leveämmäksi. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että varmasti epätasainen reunus tulisi todennäköisesti kiemurtelemaan kuin mielenvikainen ankerias, ja päätin vain yrittää parhaani. Turkiksen syöttäminen kaarevan reunan mukaisesti ohueen materiaaliin ompelukoneella kun ei ole niitä maailman helpoimpia juttuja. Kulutin paljon aikaa, klemmareita ja verhonipsuja, ja ompelin pätkän kerrallaan kunnes jotenkin ihmeen kaupalla pääsin viitanreunan ympäri. Muistaakseni olin harsinut joukon kohdistusmerkkejä joilla vuoripuoli osui jotakuinkin kohdalleen. Paremmin muotoutuva, pehmeä ja paksu villakangas käyttäytyi turkiksen kanssa huomattavasti sopuisammin.
Käänsin viitan oikeinpäin, totesin ilokseni että reunus kääntyi melko kauniisti juuri sopivasti oikealle puolelle, ja kiinnittelin niskasaumanvarat yhteen. Sitten asettelin viitan huolellisesti lattialle tasoon ja neulasin päällisen ja vuorin kiinni ympäriinsä turkisreunuksen vierestä. Koska turkisreunus päättyi vuorin puolella reunempana kuin päällyspuolella, aivan turkisreunuksen viereen sai tehtyä helposti koko hoidon kiinnittävän tikkauksen. Tein sen käsin paksulla mustalla langalla, jotta pistot hukkuisivat vuorin puolella villakankaaseen. Ensialkuun ajatus mustasta tikkauksesta sinisellä kankaalla vierastutti, mutta loppujen lopuksi siitä tuli tosi kivan näköinen. Käsintikkaus näyttää kuitenkin niin paljon kauniimmalta kuin konetikki. Koko viitan reunustus-metodi on epäilyttävän moderni, mutta ainakin toimi varsin hyvin käytännössä, ja kärsivällisyyteni tuskin olisi oikeasti riittänyt loputtomaan neulan runnomiseen turkiksen läpi käsin. Ainakaan tällä erää. Kiinnitin vielä käsin niskasaumaan mustan nauhakujan, ja tein leveän nauhan sinisestä satiinista. Huomasin välittömästi sovittaessani että paksumpi materiaali kapinoi pahasti kiristysnauhaa vastaan, minkä olisi tietysti pitänyt tulla mieleeni jo aiemmin. En millään jaksanut ruveta purkamis- ja laskostusrumbaan, jonka lopputulos ei välttämättä edes olisi merkittävästi siistimpi (ainakin näin haluan uskotella itselleni), joten lohduttauduin sillä että leveä huppu peittää hieman muhkuraista rypytystä.
Hupun koko oli muuten yksi niistä asioista, joita kaavoitusvaiheessa jahkailin, ja arvelin alkuun kaavan huppua melkoisen reiluksi. Ensimmäisellä käyttökerralla totuus valkeni, kun muhkea, pitkään ja hartaasti joulubaaliin tupeerattu pääni ei ollut mahtua hupun sisään ollenkaan. “Oikeat alusvaatteet sovittaessa” on juntattu syvälle mieleeni, mutta samaan kategoriaan lienee syytä lisätä oikea kampaus. Jarno muutin huomautti, että näytän hupussani aivan eräältä piirroshahmolta, ja on aivan oikeassa.
Valmis viitta on toisaalta hieman teatraalinen tekele, toisaalta vastustamattoman söpö. Se on todella tarpeellinen vaate, joka tuli vieläpä melko edulliseksi. Viitan lämpimyys puolestaan tuli testattua joulupäivän kuvausretkellä 15 asteen pakkasessa erittäin hyvin tuloksin. Niin, ja se vieläpä muistuttaa hieman Nattierin maalauksen viittaa. Olin alunperin suunnitellut tehdä viitan pariksi myös muhvin, mutta talviloman loppuessa kesken (ja hermostuttuani minkin pöllyäviin karvoihin) se jäi vain suunnitelmaksi. Kokonaan turkiksesta tehty muhvi olisi helppo, mutta haluaisin säästää loput turkista vastaisen varalle joten lämpimäksi vuorattu satiinimuhvi voisi olla parempi vaihtoehto. Kenties joskus saan aikaiseksi perehtyä muhvien saloihin syvällisemmin...
Kauan suunnitteilla ollut muhvi valmistui viimein käytännön pakosta, sillä tänä vuonna Viaporin joulunavauksen aikaan vallitsi yllättäin vallan ajanmukainen pakkassää. Kuten olin suunnitellut, toteutin sen viittaan käyttämästäni kankaasta. Sileä muhvi tuntui tylsältä, joten päätin yrittää askarrella hieman kirjailua. Satiinin alta löytyy yksi kerros vanua ja toinen viitan vuorina ollutta pehmeää villakangasta. Päissä on nauhakujat. Muhvi on kohtuullisen lämmin, tosin valitettavasti ei täysin pidä tuulta - kunnon hanskat sen alla toki auttavat.
Ajanpuutteen vuoksi tyydyin melko harvaan ja yksinkertaiseen ketjupistomalliin, jonka toteutin vaaleammansinisellä napinläpisilkillä. Ohuen satiinin tueksi on harsittu ohut puuvilla, johon oli helppo jäljentää kirjontakuvio. Se on puolestaan harsittu niin että malli siirtyi oikeallekin puolelle. Lopputulos muistuttaa kieltämättä hieman halpis-koristetyynyä, mutta ainakin itse tiedän sen olevan aitoa käsityötä... Vähän myöhemmin askartelin myös kevyemmän kesäviitan, josta jatkamme seuraavalla sivulla...