Ensimmäisen historiallisen pukunihan piti kauan olla Robe a la Franqaise. Sittemmin suunnitelma muuttui edellisen harjoitteluversioksi aiotuksi lyhyeksi Pet-en-l'air-puvuksi. Kenties joskus teen vielä nuo molemmat, mutta löytäessäni tämän kankaan tajusin että se on luotu 1770-80-luvun anglaiseen, vaikkakin nykysuunnittelijalla oli ehkä mielessään kesäisen ikkunan somistus. Kellarikopin laatikoiden uumenista löytyi niin sopivan värinen alelöytö hameeksi, että se piti hyödyntää vaikka vaalea hame olisi ehkä ollut hieman autenttisempi, materiaalista nyt puhumattakaan. Toisaalta, halvoissa ja helposti pestävissä helmoissa on puolensa.

Ennen puvun aloittamista oli tietenkin vuorossa mittava alusvaateprojekti, mukaanlukien kureliivit. Sininen hame on puolestaan äärimmäisen yksinkertainen.





Kaavoitus pohjaa Janet Arnoldin Pattern's of Fashion I- kirjassa esiteltyyn polonaiseen, tosin selän "en fourreau" laskokset asettuvat vanhemman englantilaisen tyylin mukaan hieman leveämmin. Tässä kohtaa nimittäin oma visuaalinen silmäni pääsi vauhtiin ja ja jätti historiafriikin jälkeen - mutta leikitään nyt vaikka että selän olisi voinut muotoilla joku konservatiivisempi aikalainen. Mietin toki myös yläosan leikkaamista kokonaan erikseen, mikä olisi myös tämäntyyliseen pukuun sopinut, mutta en fourreau- selässä oli jotain vastuttamattoman omituista ja haasteellista, joten pitihän se opetella tekemään.
Etukappale puolestaan seurailee luonnollisesti korsetin kaavaa. Hihan kaava toimi hieman yllättäen lähes sellaisenaan.




"En fourreau", joka kirjoitetaan jotenkin tuohon suuntaan, tarkoittaa sitä että puvun selkä on niskasta helmaan yhtenäinen, ja toisin kuin robe a la Francaisessa tiukasti vartalonmukaisesti laskostettu. Vyötärön poikkisauma ulottuu mallista riippuen johonkin sivusauman ja keskitaan välille sen pään jäädessä uloimman laskoksen alle. En uskaltanut lähteä tekemään selkää ajan tapaan (nuken) päälle laskostamalla, vaan feikkasin piirtämällä perusteellisen kaavan sauman paikoille, jotka toki hahmottelin alunperin nuken päälle.










Allaolevasta kuvasta hahmottaa kenties himmeästi lyijykynällä merkatut takakappaleen rajat. Reunimmaisia laskoksia ei ole ommeltu aivan alas saakka niin että vyötärösauman pään saa vielä piilotettua niiden alle - alunperinhan tämä kaikki askarreltiin puvun päällyspuolelta käsin. Seuraavaksi heitin päälle vuorin takakappaleen, ja kiinnitin sen saumanvaroista. Alareuna jää irralleen. Keskellä näkyy luukuja, jonka tein joidenkin lähteiden mukaisesti, mutta jota en lopulta käyttänyt, kun selkä tuntui asettuvan nätisti muutenkin. Lopuksi leikkasin ylimääräisen kankaan ympäriltä pois, jättäen kapeat saumanvarat vyötärösauman pohjukkaan. Kyllä, tämä kohta tuntui pelottavalta. Kaavoituksellinen niksi piilee siinä, että yläosan kaarrettu alareuna nousee jyrkemmässä kulmassa kuin helman laskostettu yläreuna.




Etukappaleen etureunat on vuoritin pussiin ja ompelin reunoihin rivin hakasia. Sitten yhdistin yläosan sivusaumat ja laskostin vyötärön paikoilleen - helman etureunat olin jo jossain vaiheessa viistonnut kevyesti ja ommellut pussiin. Laskosten koko on muuten määritetty pitkälti mutu-tuntumalla. Kuvassa näkyy sovitusvaihe helman toisen puolen ollessa vielä irti. Ilokseni ja helpotuksekseni tässä vaiheessa puku istui loistavasti. Saatuani vyötärösauman kiinni viimeistelin selän naamioimalla laskospatenttini autenttisemman oloiseksi kosmeettisella käsintikkauksella, joka kuitenkin varmaan vakautti laskoksia mukavasti.




Hartaan sovittelun jälkeen kiinnitin myös olan kaitaleen. Viimeistelin pääntien vinonauhalla (näppärää, ei autenttista) jonka toisen reunan kiinnitin vuoriin käsin. Koska en halunnut pääntiestä aivan korsetin reunaan asti paljastavaa jätin sen hieman ylemmäksi. Se vaati puolestaan hieman niksejä korsettisuoran etuosan istuvuuden eteen. Hankalan oloisen nauhakujan sijaan vedin pääntien reunaa kasaan tukevalla langalla harsien. En osaa päättää tuliko pääntiestä kenties turhankin umpinainen (suhteellinen käsite 1700-luvulla), mutta ainakaan nyt ei tarvi pelätä vilauttavansa mitään sopimatonta.




Oli siis aika käydä käsiksi hihaan, jonka olin tähän mennessä jättänyt tulevaisuuden huoleksi. Jossain tässä kohden tätä venähtänyttä projektia iski jonkinlainen kyllästymisen ja rimakauhun yhdistelmä, ja puku jäi työhuoneeseen pyörimään. Kun viimein pääsin uudestaan käsiksi pelottavaan 1700-luvun hihaan, joka poikkeaa malliltaan jonkinverran nykyisestä (jotka myös osaavat olla silloin tällöin mahdottomia tapauksia), se sujuikin yllättävän kivuttomasti. Kuten olin jo yläosan kaavoituksesta huomannut, Arnoldin kirjan museopuvun mitat olivat onnekkaan lähellä omiani. Kun aloitin kaavan muodon hakemisen tekemällä sovitusversion kirjan hihasta omien ja puvun mittojen mukaan tarkistettuna, se toimi lähes kerrasta, tarvitsi vain poistaa varmuuden vuoksi lisäämäni pituusväljyys.

Vuoritin hihan puuvillabatistilla. Kyynärpään muotolaskokset on ommeltu molempiin kerroksiin erikseen, ja kerrokset on ommeltu pussiin hihansuusta, sivusaumassa ja kädentiellä kappaleet taas kulkevat yhtenä.




Puku olisi toiminut varmaan myös kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta silti halusin siihen vielä ne perinteiset laskostetut kaitaleet hihansuihin ja pääntielle. Kangas, joka oli helmassa tuntunut ohuelta osoittautui tässä kohtaa paksuksi, koska sitähän ei voinut silkin tapaan vain leikata vaan reunat piti taittaa. Neulasin ensin laskokset tasaisesti, kiinnitin ne käsin ensin haitarimaisesti ja toisella kierroksella kiinnittäen ne vastalaskoksiksi. En ollut ensin varma siitä, oliko lopputulos liian jäykkä, mutta lopulta arvelen pitäväni siitä - tiukka laskostus tuo kiinnostavaa geometrisyyttä kukkakuosin ja aluspaidan pitsin vastapainoksi. Se myös näppärästi naamioi pääntien ryhdikkäämmäksi.




Kuten kuvasta näkyy, askartelin hihansuiden laskostuksen hihan sivusauman ollessa vielä auki, jolloin se kävi huomattavasti helpommin, ja toivoin hartaasti ettei sovituksen jälkeen ollut tapahtunut mitään mystistä ja dramaattista istuvuuden suhteen. Laskostus kiristi hihansuuta hieman enemmän kuin olin laskelmoinut, mutta venähti käytössä siedettäväksi.

Tiedän, että monet puvut eivät vielä 1700-luvun puolella olleet sisäpuolelta äärettömän huolellisesti viimeisteltyjä, mutta neuroottisuuteni sai vallan ja tuumin ettei se voi olla sen suurempi synti kuin koneommel tai polyesterikaan. Kuten kuvasta näkyy, käytin huolitteluun sekä saumanvaroja että vinonauhaa, josta hihansuiden oli sentään itse leikattua.




Projektin viimeinen motivaationpuutevaihe iskee usein samassa kohtaa. Se on yleensä jokin pienehkö viimeistelytoimenpide, varsin usein helmakäänne. Niin myös nyt. Puolusteluksi sanottakoon, että tämän puvun helman tasausta varten täytyi pukea mittava määrä muita vaatekappaleita, patistaa Jarno avustamaan ja imuroida lattia. Yllyke tähän suureen ponnistukseen löytyi viimein uhkaavasti lähestyvästä Suomenlinnan 1700-luku-viikonlopusta kyseisen viikon puolessavälissä. Pukua omasta jahkailusta huolimatta seurannut hyvä onni ei hyljännyt, ja osoittautui että aiemmin helmaan tökkäistyt suuntaa antavat neulat pitivät varsin hyvin paikkaansa. Kauan jahkailtu tapaus, helman surauttaminen nätisti pussiin sujui siis lopulta varsin nopeasti ja kivuttomasti, ja lähes kokonaan koneella. Helman vuoritus toimi muuten myös käytännössä todella hyvin, kaksi puuvillakerrosta sulautuivat yhteen kuin valettu.




Eräs jahkailun aihe muiden joukossa oli se, pitääkö pukua Anglaisena vaiko Polonaisena - molemmissa on oma viehätyksensä. Koska puvun ensiesiintyminen tuli olemaan ulkoilmatilaisuus, arvelin helman pienenkin noston edistävän sen ehjänä ja valkoisena säilymistä. Lisäsin siis vielä lopuksi lenkki- ja nauhapatentin. Lakanakankaalla jämäköitettu helma asettui sillä lähes yllättävänkin kauniisti ja helposti veistokselliseen kuosiin. Ehkä tulen joskus sisätiloissa kokeilemaan tätä myös suoralla helmalla.

Suomenlinnassa otetuista kuvista täytyy muuten mainita, että olin molempina päivinä pukeutunut paikan päällä hieman kiireessä, mistä johtuen aluspaita pursottaa esiin hieman liikaa. Unohdin myös aurinkovoiteen, joten tätä tapahtumaa varten vaalimani lauantain kuvan liljanvalkoinen hipiä näytti sunnuntaina jo varsin toisen sävyiseltä, ja sain myös hauskan kaulanauhan levyisen rusketusraidan. Aurinkovoiteen unohtaminen on tietenkin vanha konsti hyvän sään saamiseksi, ja olenkin hyvin tyytyväinen siitä että luvattu sade sijoittui lauantai-yöhön.

Osa sivun kuvista on otettu vuotta tai paria myöhemmin, jolloin olin tehnyt pukuun myös hatun.





Heittäytyäkseni nyt ihan tunteelliseksi tämä projekti on ollut minulle psykologisesti tärkeä. Olen aina (milloin olen malttanut) suhtautunut skeptisesti  väitteisiin siitä, että kun vain uskoo itseensä ja yrittää niin onnistuu, mutta toisaalta ompelussahan tätä voi huoletta kokeilla kunhan varautuu heittämään kasan kangasta roskiin ja kestämään siitä aiheutuvan vitutuksen - eihän kenenkään tarvi koskaan tietää... Mutta, todellakin, tässä on nyt useamman vuoden haikailun jälkeen minun ensimmäinen historiallinen pukuni, joka ei varmasti ole turhan autenttinen, mutta ei sentään ihan täysi vanhojentanssimekkokaan. Tai ainakin se näyttää nätiltä.