Ensimmäinen, ahkerasti käytetty vaaleansininen villakirtleni alkoi ajan saatossa jo näyttää hieman elämää nähneeltä, joten aloin haaveilla uudesta kirtlestä hienompaan käyttöön, etenkin hienompien päällysvaatteiden kuten hihattoman surcoten alusmekoksi. Löysin siihen kauniin tummanpunaisen villan, mutta idea jäi hautumaan pidemmäksi aikaa muiden kiireellisempien projektien alle, kuten yleensä käy. (Olen muuten joskus arvioinut kankaan keskimääräiseksi kaapissaseisomisiäksi noin kaksi vuotta.) Seuraava hankinta kirtleen oli upeat tinanapit, joissa oli koristeena punaiset lasikivet. Halusin saman pitkän hihansuunapituksen kuin ensimmäisessä kirtlessäni, oikeastaan vielä pari senttiä pidemmän. Jossain kohtaa kirtle sitten eteni tarkempaan suunnitteluvaiheeseen. Siitä tulikin lopulta monimutkaisempi projekti kuin olin alunperin kuvitellut.

Olin tehnyt jo monta mekkoa ensimmäisen kirtleni kaavalla, mutta nyt sain päähäni kokeilla muokata tämän kirtlen istuvuutta enemmän 1300-luvun loppupuolen erittäin tiukasti istuvan, avokaulaisen kirtlen suuntaan, joka luo ainakin kauden ihannoiduissa illuminaatioissa terhakan push-up-efektin. Suunnittelin samalla jo myös joskus seuraavaa houppelandea, joissa on kuvien perusteella usein myös erittäin todennäköisesti alusmekolla luotu korkea poven linja. On tietysti totta, ettei illuminaatioita kannata suoraan käyttää lähteenä, mutta uskon niiden kuitenkin jossain määrin heijastelleen ajan muotia, ja muodin ihannetta kohtihan naiset ovat aina pyrkineet konstilla jos toisella.

La Cotte Simplen artikkelit sarjasta ”Fitted dresses in 14th century western Europe” olivat todella hyödyllisiä leikkauksen hahmottamisessa. Sivujen tutorialissa esimerkkimekot muotoillulla ja suoralla etusaumalla on tehty muotoilemalla kangas suoraan mallin päälle, mutta koska olen äärimmäisen kaava-orientoitunut ja minulla oli jo melko hyvä istuva kaava päätin yrittää vain muokata sitä. Valitsin suoran etusauman mallin, koska se näytti selvästi nostavan poven linjaa, ilmiö joka on tietysti tuttu myös korsettien kanssa askartelusta.

Lähdin liikkeelle tekemällä vanhan kirtlen kaavani pohjalta sovitusversion, jossa olin viilannut jo valmiiksi vähän pois taka- ja sivusaumoista saadakseni kokonaisväljyyden minimiin. Nostin myös kädentietä kainalossa noin 1cm saadakseni poven tuen ulottumaan mahdollisimman ylös. Jätin etureunaan reilusti varaa ja lähdin neulaamaan sitä päälle.

Pidän yleensä keskiaikavaatteideni kanssa rintaliivejä, koska en oikein osaa olla ilman ja kaipaan jo ihan turhamaisuussyistä niiden tuomaa muotoilua. Tämäntyyppisestä kirtlestä oli tarkoitus tulla olalta melko avonainen, joten olkaimet saattaisivat näkyä, mikä tosin olisi korjattavissa helposti olkainlenkeillä kirtlen olkasaumoissa. Minua kuitenkin kiehtoi yrittää saada pelkällä mekon leikkauksella aikaan push-up-efekti ilman olkaimien tuomaa lisätukea. Päädyin sovittamaan sovitusversiota kokeeksi hieman topatuilla liiveillä joista oli olkaimet otettu pois. Pieni toppaus toi kivasti lisävolyymia vaatimattomaan rintamukseeni, ja muutti siluettia aavistuksen lähemmäs illuminaatioiden todennäköisesti epärealistisia mutta ihannoituja naishahmoja. Ilman olkaimia tuki tuli kuitenkin pääosin kirtlen muotoilusta.

Neulasin siis etureunat kiinni tarkastellen peilistä oikeaa linjaa. Otin sovitusversion välillä pois ja piirsin neulojen mukaan syntyneen linjan. Se oli vanhaan kaavaan verrattuna selkeästi suorempi ja ulottui ylemmäs leviten yläreunasta. Tein sovitusversion myös hihasta melko lailla vanhan hihan kaavan mukaan, tiukentaen sitä vain vielä vähän ranteesta ja leventäen peukalon kohdan levennyskiilaa. Kun kiinnitin hihan, huomasin että se veti etupuolelta kädentieltä. Hoksasin, että noussut poven kohta vaati lisää tilaa, ja neulasin hihaa vähän sivummas niin että etuleveyteen jäi enemmän tilaa. Se auttoi huomattavasti.

Oikealla vanha kirtlen kaava, vasemmalla uusi

Tein vielä toisen sovitushihan varmistaakseni yläosan istuvuuden. Jouduin vielä viilailemaan vähän pois keskitakasaumasta vyötäröltä ja sivusaumoista poven alta, jotta istuvuus olisi mahdollisimman tiukka. Kun miehusta tuli tiukemmaksi, takakappaleen vyötärölle muuten ilmestyi tuttu vaakasuuntainen ryppy. Siitä päästiin lyhentämällä keskitakasaumaa aavistuksen vyötäröltä ja korjaamalla kaava uuteen kulmaan. Sovituskankaani oli melko jämäkkää ja sovitin sen vielä ilman aluspaitaa jotta saisin mahdollisimman tiukan istuvuuden, villamekko kun kuitenkin venähtäisi käytössä hieman.

Kun miehusta näytti olevan muuten kunnossa, aloin muotoilla pääntietä. Koska poven kohta oli noussut ylemmäs pääntietä ei tarvinnut juurikaan syventää, mutta sensijaan leventää olalta. Otin olalta pois noin 2,5 senttiä jättäen pienen vaivaisen olkakaistaleen. Mielessäni kävi, olisiko avokaulaisen kirtlen voinut kenties toteuttaa jonkinlaisella raglan-hihalla, mutta koska en äkkiä keksinyt tämän tueksi mitään lähdettä ja superkapea olka näytti toimivan päätin mennä sillä. Kirtlestä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulla ihan olalta putoavaa mallia vaan sellainen juuri ja juuri olalla keikkuva.

Ompelu

Kun aloin leikata kirtleä huomasin että punaista villakangasta olikin vähän nuukasti. Pelastaakseni leikkuusuunnitelman askartelin olan kapeimman kohdan erillisestä pääntieltä leikatusta kaitaleesta kerrassaan 1700-lukuisesti. En tietenkään osaa heittää äkkiä mitään lähdettä tällaisesta patentista, mutta toisaalta kankaan säästäminen on aina vähintäänkin periaatteessa historiallisesti pätevää.

Kankaan vähyyden vuoksi (suurinpiirtein yksi mekon pituus ynnä kiilan pituus) en myöskään saanut helmasta kovin hulppeaa, mutta toisaalta päällysmekon kanssa pidettynä alusmekon helman ympäryyden sopiikin olla maltillinen. Olin jo aiemmissa mekoissani huomannut, että tasakokoisten kiilojen asemasta ainakin minun vartalollani näyttää paremmalta jos keskitakakiila on huomattavasti keskietukiilaa leveämpi. Etenkin jos kangasta on vähän, volyymia on parempi keskittää sivuille ja taakse.

Jotta miehusta pysyisi jämäkkänä päätin vuorittaa sen vyötärölle asti. Vyötärö tuntui luonnolliselta kohdalta katkaista vuoritus, ja mikäli illuminaatioiden siluettiin on lainkaan uskominen se näyttää selvästi todella tiukalta vyötärön yläpuolelta, kun taas vatsan ja lantion seutu on huomattavasti väljempi. Leikkauksen lisäksi yläosan napakka vuoritus todennäköisesti auttaisi tämän silhuetin luomisessa, etenkin kun yksinään villa venyy vähän päällä.

Valitsin vuoriksi ohuen mutta erittäin tiiviin pellavan, ajattelin että se antaisi sopivasti tukea mutta ei kuitenkaan tekisi mekosta jäykkää ja kuumaa haarniskaa. Harsin pellavan miehustakappaleisiin ja ompelin sen vyötäröltä huomaamattomasti kiinni päällyskankaaseen. Jätin olalla vuorin ja päällisen irti toisistaan, koska kapoisissa saumoissa ne voisi hyvin ommella pussiin vaikka muualla ompelin ne yhtenä kerroksena kestävämmän lopputuloksen toivossa. Keskietureunat vahvistin tukevalla pellavanauhalla ja aloin sitten työstää nyöritystä.

Koska kirtlestä tulisi tiukka, tein nyörityksestä tavallista tiiviimmän. Jossain kohtaa 1,5 sentin välein olevien nyöritysreikien ahertaminen alkoi tosissaan puuduttaa, ja aloin jo epäillä pitikö niiden tosiaan olla ihan niin tiukassa.

Ensimmäisessä kirtlessäni olin tukenut hihojen napinläpireunan pellavanauhalla, mutta koska se oli ollut melko harvaan kudottua langat lohkeilivat helposti irti kapeiden napinläpien alta. Nyt hoksasin että tukikankaan tiiviys oli ehkä tässä kohtaa oleellisempaa kuin paksuus, ja tuin reunan samalla pellavalla kuin miehustan. Nappireunaan riitti tueksi kapea nauha. Vuoritin myös kämmenen puolelle ulottuvan hihansuun ranteeseen asti, koska se nyt oli siisti tapa huolitella reunan ja kiilan saumanvarat sekä näyttäisi kivalta kun hihaa kuitenkin joskus kääntäisi ylöspäin käytännön pakosta ainakin käsiä pestessä ja astioita tiskatessa. Kuten tavallista, merkkasin napinläpien paikat samalla 1,5cm välillä kuin edellisessä kirtlessäni, ompelin koneella tukiompeleet niiden ympäri ja aloin sitten hitaasti työstää napinläpiä.

Suurin osa kirtlen ompeluun käytetystä ajasta upposi napinläpiin ja nyöritysreikiin. Saatuani viimein ne valmiiksi kasailin kappaleita yhteen. Vuoritetussa miehustassa käänsin saumanvarat päärmeeksi ja ompelin ne kevyesti miehustaan, vuorittamattomassa helmassa ja hihoissa ompelin kapeammat villan saumanvarat kiinni kankaaseen sellaisenaan. Jätin vielä miehustan sivusaumat huolittelematta sovitusta varten. Olkakappaleen kiinnitin ompelemalla miehustan ja vuorin saumat pussiin, ja hihan pyöriöllä viimeistelin saumanvarat katesaumaksi miehustan puolelle. Viimeistelin vielä pääntien kääntämällä saumanvarat tukinauhalla nurjalle ja tikkaamalla sen käsin paikalleen.

Nyt kirtleä pääsi viimein sovittamaan. Se oli tiukka, melkein liiankin. Rintojen kohdalta nyöritys ei tahtonut ensin mennä edes kiinni. Hetken puvussa pyörittyäni se kumminkin tuntui antavan päällä periksi, jopa siinä määrin että sain kaventaa sivusaumoista vielä vähän lisää poven alapuolelta niin että saumat menivät jo mutkalle (kuten kunnon tiukasti istuvassa kirtlessä ilmeisesti kuuluukin). Etureunatkin lähenivät vähitellen toisiaan rintamuksesta, tosin sillä kustannuksella että puku kiristi hartioista niin pahasti että kaikki ylävartalon lihakset menivät puolessa tunnissa jumiin. Päädyin ratkomaan ompelemani pääntien tukinauhan irti ja pitämään pukua hetken päällä ilman sitä, niin että pääntie venähtäisi mukavamman väljäksi. Yleensähän tuolla tukinauhalla estetään pääntien venyminen liikaa, mutta nyt se ilmeisesti saikin venyä. Sovitusversiossahan mitään tukinauhaa ei tietenkään ollut ollut, joten ihmekös ettei se ollut kiristänyt niin pahasti.

Neulasin ja ompelin lopulta tukinauhan uudelleen paikalleen, ja siitä tulikin lopulta venytysnauha: Pääntien sivuilla, vinossa langansuunnassa se tosiaan venyttää kangasta jotta pääntie ei kiristäisi. Käytössä huomasin myös aika pian, että olka siirtyy helposti sisäänpäin koska hihan pyöriöllä on sille paremmin tilaa. Näin pääntiestä ei tullutkaan ihan niin avonaista kuin olin kaavaillut.

Tässä vaiheessa kuitenkin totesin että yläosa oli nyt mikä oli, ja jäljellä oli enää vain helman tasaus. Sekin oli melko lailla oikean mittainen (kangaspula oli estänyt minua leikkaamasta hirveästi ylimääräistä pituutta ”varmuuden vuoksi”, kuten usein teen), ja ompelin sen käsin kapealle käänteelle. Päärmäsin sen pykäpistolla, mikä muuten huolittelee kivasti villakankaan leikatun reunan.

Täytyy myöntää, että mekon lopputulos ei ollut aivan sellainen kuin ajattelin. Ensinnäkään siluetti ei ollut lainkaan niin povekas kuin inspiraationa toimineissa kuvissa, mutta se taas johtuu omasta vartalomallistani – periaatteessa uskon, että hoikka ja povekas nuori nainen saisi vastaavalla leikkauksella illuminaatioden kaunottaria vastaavan siluetin, joten se ei sinänsä ole kirtlen ongelma. Kuten jo mainitsin, pääntie pyrki olalla nousemaan suunniteltua sisemmäs, joten se olisi voinut olla myös avonaisempi. Lisäksi huomasin vielä että kun kirtle oli ollut muutaman tunnin päällä, se melkein odotetusti venähti vähän. Siitä tuli muuten oikein mukava, mutta povi tahtoi helpommin humpsahtaa puvun sisään eikä jäänyt heti pääntielle tyrkylle. Tämä tietysti muutti siluettia vähän, eikä kirtle ollut enää varsinaisesti muotoileva.

Totta kai heti mekon valmistuttua törmäsin ”The medieval tailor's assistantin” uudistettuun versioon, jossa oli mukana ”tiukka cotehardie”-nimella kulkeva samantyyppinen vaate. Siinä oli juurikin erillisellä olkakaitaleella toteutettu raglan-hihan tyyppinen hiha/miehustaratkaisu, jolla saa huomattavasti olalta avoimemman pääntien. Tämän lisäksi siinä oli muun muassa selkänyöritys. Itse olin selittänyt illuminaatioiden sileäedustaiset puvut sillä että nyörityksen tapaista funktionaalista yksityiskohtaa ei välttämättä piirrettäisi pieneen käsikirjoitushahmoon.
1400-luvun puolelta löytyy myös metallirenkailla toteutettuja piilonyörityksiä, mutta tietääkseni niistä ei ole lähteitä vielä 1300-luvun puolelta. Selkänyöritys on kieltämättä yksi mahdollinen ratkaisu puvun kiinnitysten mysteeriin.

Jos olisin törmännyt Thursfieldin malliin aiemmin, olisin todennäköisesti kokeillut sitä. Nytkin mietin hetken, olisinko purkanut kirtlen yläosan ja kokeillut askarrella harvoista jämätilkuista kirjan mallisen olan. Lopulta päätin kuitenkin, että kirtle sai nyt olla sellainen kuin oli, ei siinä sinänsä varsinaisesti ollut mitään vikaa, siitä ei vain tullut aivan täysin sellaista kuin suunnittelin. Myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin.

Pidin valmista kirtleä pari kertaa, ja toisella kerralla pitosali sattui olemaan harvinaisen vetoisa. Seurauksena oli sen luokan hartiajumi, että päätin että puvun kiristävälle olalle oli sittenkin tehtävä jotain. Päätin toimia ennenkuin joku näkymätön henkilö lakkaisi tökkimästä olkapäätäni puukolla ja unohtaisin iloisesti koko jutun, joten melkein heti kotiin päästyäni hyökkäsin kirtlen kimppuun ratkojan kanssa. Olkakaitaleet lähtivät kokonaan. Sovitin kirtleä ilman niitä, ja annoin hihojen asettua itsekseen ilman olan tukea. Ne asettuivat huomattavasti alemmas, melkein putoamaan olalta nyt kun tiukka olka ei väkisin vetänyt niitä olan päälle. 

Syntynyt linja oli jopa lähempänä alkuperäistä visiotani ja sovitusversiota kuin valmis kirtle oli ollut. Löysin vielä senverran kankaanrääppeitä, että sain niistä pari pätkää uusiksi pidemmiksi olkakaitaleiksi. Neulasin ne paikalleen päällä, ja niistä tuli sekä pidemmät että hieman eri malliset kuin alkuperäisistä olkaimen kulman muuttuessa vähän viistommaksi. Ompelin olkaimien saumat takaisin kiinni ja sovitin vielä ennen hihan ompelemista. Nyt olat olivat jopa aavistuksen liian pitkät, ja hiha pyrki putoamaan liikaa. Lyhensin niitä sentin, ja ne asettuivat juuri sopiviksi. Tällä kertaa en tukenut niitä mitenkään, koska hihan sauma todennäköisesti tukisi ihan tarpeeksi, ja olka saisikin olla jopa aavistuksen joustava.

Jälkeenpäin ajatellen se, mikä veti olan lopulta liian kireälle oli sekä tukivuori että hätäratkaisuni leikata olat eri kaitaleena. Sovitusversion yhtenäinen olka oli langansuunnaltaan varsin vino, mikä toi joustoa joka suoraan leikatusta olasta jäi puuttumaan.

Ompelin hihan takaisin kiinni ja huolittelin saumanvarat. Olan rakenne on nyt kevyempi, joten jos se käytössä venähtää liikaa sitä voi aina korjata uudestaan. Korjattu miehusta on kuitenkin paitsi mukavampi, myös näyttää hyvältä: Se vastaa paremmin sitä 1300-luvun loppupuolen hyvin avonaista pääntien linjaa johon alunperin tähtäsinkin. Miinuspuolena on se, että alemmas laskenut olka tekee miehustaan kainalorypyn, eikä hihakaan ole enää ihan täydellinen, mutta kyllä se näinkin menettelee.

Pieni suhteellinen suunnitteluvirhekin kirtlessä on. Se liittyy oikeastaan enemmän ajoitukseen. Suunnittelin kirtleä sekä yksinään käytettäväksi että erilaisiin päällyspukuihin yhdisteltäväksi juhlavaksi vaatteeksi. Pitkät, napitetut hihat olivat alusta asti haluamani yksityiskohta jota en edes ikinä varsinaisesti kyseenalaistanut. Tutkittuani myöhemmin enemmän houppelandeja sun muita mahdollisia päällysmekkoja totesin että 1400-luvun puolella jonne useimmat päällysmekkovisioistani sijoittuivat ei juurikaan enää pitkiä napitettuja hihoja näkynyt. Kirtlen yhdisteltävyys kärsi tässä kohtaa huomattavan kolauksen, vaikka olenkin yrittänyt psyykata itseäni sillä että syyllistyn jatkuvasti pahempiinkin anakronismeihin. Hihat ovat kuitenkin sinänsä todella kauniit, ja sopivat ainakin hihattoman surcoteni kanssa.

Kirtle on sopivasti asustettuna myös todella viehättävä yksinään, ja sille tuleekin varmasti paljon käyttöä. Se on periaatteessa yksinkertainen, mutta hyvin tehty vaate, ja tietysti väri on aivan ihana.