Toisin sanoen hyppy tuntemattomaan.

Miesten kaavoitus on minulle enimmäkseen vierasta, 1700-luvun kaavoitus vielä vieraampaa. Se, miten puku istuu oikein ei nimittäin ole mikään universaali käsite, vaan trendijuttu. Museokaavoista saa suuntaviivoja siitä, miltä kappaleiden tulisi näyttää, mutta mittasuhteiden arviointia vaikeuttaa huomattavasti se, että ajan herrasmiehet olivat yleensä Jarnoa huomattavasti lyhempiä ja varreltaan hentoisempia. Ja sitten tietysti se, että minulla ei oikeastaan ollut kovin yksityiskohtaista käsitystä siitä miten tällainen puku oikeastaan kasataan. La Couturiere Parisienne-tutorial tarjosi taas kerran paljon apua, muutaman vinkin sain tutuilta, ja loput ratkaisin mutu-tuntumalla. Todennäköisesti menin monessa kohtaa aika pahasti metsään, mutta ainahan voi vedota siihen että on aloittelija. Projektin lopuksi olin itseasiassa hieman hämmentynyt että yleensä ikinä sain sen kasaan.

Puvun ajoitus väljästi vuosisadan puoleenväliin oli lähinnä esteettinen valinta, koska pidän tuon kauden tyylistä. Tässä vaiheessa puku oli jo niukentunut hieman 40-luvun leveistä helmoista ja massiivisista hihansuukäänteistä, mutta ei ollut vielä kaventunut vuosisadan loppupuolen sirompaan malliin. Oma makuni liikkuu enimmäkseen haitarilla 50-luvulta 80-luvulle, joten Jarnon puku sopii näihin jotenkuten – vanhanaikainenhan toki aina voi olla.

Materiaalivalinta oli helppo. Musta on aina musta ja monikäyttöinen, ja villakangas on sekä ajanmukainen että miellyttävä työstää. Tunnustan tosin, että valitsemassani kankaassa on mukana myös hieman nykyajan nailonia. Puvun koristeena on messinkinapit, jotka tuovat ilmettä muuten yksinkertaiseen pukuun. Myös liivi oli alunperin tarkoitus tehdä samasta materiaalista, mutta Jarno toivoikin värikkäämpää liiviä. Vaikka liivi kuuluukin kiinteästi asuun, se esitellään omalla sivullaan – lähinnä siksi, ettei tämä sivu venyisi aivan mahdottoman pitkäksi.

Kaavalähteinä minulla oli La Couturiere Parisiennennen puvun kaavat, Norah Waughin “The cut of Men's Clothes 1600-1900”, sekä Helsinkin Wanhan Waruswäen kaava 1700-luvun puolivälin sotilaspukuun. Myös Duran Textilesin uutiskirjeessä esitellyn miesten puvun reproduktion yksityiskohtaisista kuvista oli apua.

Aloittakaamme housuista, jotka tein ensimmäiseksi, ennen kuin minulla oli edes kaavoja liiviin tai takkiin. Suuri projekti on parempi ottaa pienempinä palasina, ettei pääse aivan epätoivo yllättämään. Valitsin malliksi nykyisen tyyppisellä napitettavalla sepaluksella varustetun mallin, enkä myöhempää “luukkupöksyä”, koska se ilmeisesti sopii vuosisadan puolenvälin pukuun paremmin. Aivan aluksi keräsin yllämainitun lähdemateriaalin levälleen pöydälle ja aloin Jarnon mittojen pohjalta piirtää kaavoja.




Aikanaan koulussa opettajat tapasivat sanoa housujen kaavoitusta henkimaailman hommaksi, mikä ei liene kaukana totuudesta. 1700-luvun polvihousujen kaava sitäpaitsi poikkeaa huomattavasti nykyisestä. Reidestä ne ovat hyvinkin istuvat ja persuksista pussittavat, jotta istuminen onnistuisi helposti. Ideanahan on toki se, että pitkä takki ja liivi peittävät lantionseudun kuitenkin. Samasta syystä tosin housujen istuvuutta ei pääse juuri tutkimaan muotokuvista. Ja kuten jo sanottu, museokaavat olivat Jarnolle joka suhteessa auttamattoman pieniä. Omista aiemmista kaavoituskokemuksistani oli taas melkeinpä enemmän haittaa kuin hyötyä, koska ne ovat perinteisesti keskittyneet lähinnä siihen miten saada housuista lantion kohdalta tarpeeksi isot ja vyötäröstä pienet. Näin varttuneellakin iällä voi vielä oppia, mikä ero naisten ja miesten anatomialla tosiaan on.




Eräs suuri ongelma oli hahmottaa, kuinka korkea vyötärön oikeastaan kuuluisi olla, sitähän ei kuvalähteissä juuri näy. Vyötärö ilmeisesti nousi vuosisadan edetessä, ja tämän kauden housu oli ilmeisesti kaavojen perusteella melko matala, mutta hieman korkeampi vyötärö tuntui kuitenkin turvallisemmalta joten nostin sitä hieman ylemmäksi. Kaavoitus oli siis melkoista kokeilua, mutta muistaakseni kolmannet tai neljännet sovitushousut alkoivat jo näyttää kohtuullisilta. Onneksi olin hamstrannut kangaskaupan alen loppurysäyksessä edullista testimateriaalia.

Toisten lähteiden mukaan housut olivat usein vuorittamattomia, mutta olen nähnyt kuvia myös vuoritetuista, joten päätin vuorittaa Jarnon housut. Vuoritushan on hirveän näppärä tapa piilottaa mahdollisesti epätasaiset saumanvarat ja konetikki. Jo monessa projektissa hyväksi havaittu ohut, tiivis puuvillabatisti oli omiaan tähänkin. Alunperin tuntui hyvältä idealta värjätä se mustaksi, ja näin teinkin. Olen värjännyt lähinnä pastellisävyjä, jotka ovat yleensä onnistuneet kohtuullisesti, mutta mustan värin lopputulos olikin erittäin laikukas tummansininen. Se ei sinänsä olisi housun sisäpuolella haitannut, mutta onneksi tulin järkiini ja tajusin että tummasta, itse värjätystä vuorista saattaisi huonolla tuurilla vuotaa käytössä (kesähelteellä hiotessa) väriä käsinommeltuun pellavapaitaan. Arvelin ettei kannata ottaa riskiä, ja ostin kiltisti lisää batistia joka sai pysyä valkoisena.

Saatuani kaiken sen sähläämisen jälkeen kaavat itse ompelu olikin melko helppoa. Käytin tukikankaana vyötärökaitaleessa, taskun kulmissa, sepaluksen napituskaitaleessa ja lahkeensuiden napitushalkioissa pellavaa. Prässäsin jo ennen ompelua kappaleita hieman muotoon, venyttäen etukappaletta reiden mukaan kaartuvaksi ja vastaavasti kutistaen takakappaletta hieman pituussuunnassa reidestä.

Askartelin taskut uskollisesti La Couturiere Parisiennennen ohjeen mukaan, tosin itsepäisesti koneella, mikä villakankaaseen onnistuikin.

Taskupussit tein värjäämästäni batistista, ettei valkoinen pääsisi vilkkumaan. Tunnustan myös askarrelleeni etureunaan napituskaitaleen kohdalle kaistaleen värjättyä batistia. Tiedän, olen neuroottinen.

Neuroottisuuteni ulottui myös etuhalkion nappien päällystämiseen puvun kankaalla, vaikka muut napit ovat messinkiä. Etteivät vain vilku liikaa.

Vyötäröllä on takana nyöritetty halkio, joka antaa hieman säätövaraa painon muutosten varalta. Venytin nyöritysreiät sukkapuikolla ja huolittelin käsin, mikä teki niistä todella kestävät. Lahkeensuun oikeaoppinen kiinnitys on solki, mutta en viitsinyt ruveta metsästämään sopivaa korviketta vaan tyydyin napitukseen. Myös lahkeensuun kaitaleen rakenteeni on hieman virheellinen, koska tajusin miten sen pitäisi toimia vasta saatuani sen valmiiksi. No, menköön nyt.




Kaikki reunat on tikattu käsin, mikä tukee niitä kivasti. Suurin työ oli varmasti napinlävissä, joita oli yhteensä 20. Tein ne silkkisellä napinläpilangalla, joka oli todella mukava käsitellä, ei kiertyillyt eikä solmuuntunut juuri ollenkaan.





Valmiit housut istuvat varsin hyvin lahkeista, mutta heti ensimmäisellä käyttökerralla ilmeni akuutti ongelma. Housuillahan on tapana usein venähtää hieman vyötäröstä, ja tukikankaana käyttämäni pellava ei ollut tukevimmasta päästä. Lisäksi Jarno oli kevään aikana hieman laihtunut. Lopputulos oli se, että puolen tunnin käytön jälkeen housuja sai kiskoa jatkuvasti, etenkin kun malli on lantiolta väljempi ja pysyy päällä enemmänkin vyötärökaitaleen ansiosta. Tai on pysymättä. Jarno parka pärjäsi päivän jotenkuten, illalla siirsin vyötärön nappeja reippaasti mikä auttoi hieman. Myöhemmin olemme käyttäneet modernimpaa mutta erittäin toimivaa ratkaisua, henkseleitä, etenkin kun pyöräilyyn hurahtanut Jarno on laihtunut vielä lisää. No, ainakaan housut eivät ole vaarassa jäädä pieniksi.

Housut onnistuivat siis lopulta yllättävän kivuttomasti. Seuraavaksi oli vuorossa liivi, jonka huitaisin kasaan melko nopeasti – siitä voi lukea omalta sivultaan. Kun oli aika käydä käsiksi takkiin, alkoi jo hieman hirvittää.





Onneksi on kesäloma. Tällä kertaa kolmeksi viikoksi ei ollut muita varsinaisia suunnitelmia kuin pikainen Tallinnan matka ja sitten tietenkin takki. Saatoin siis keskittyä rauhassa selaamaan lähteitä, pyörittelemään kaavoja, tekemään sovitusversioita ja lopulta päätymään lähes täysin mökkihöperöksi vaikka Jarno onneksi välillä patistikin lenkille ja uimaan. Muutaman päivän kaavoja tuherrettuani en tosiaan enää ollut varma yhtään mistään, ja erilaiset ristiriitaiset enemmän ja vähemmän luotettavat lähteet vilistivät päässä iloista karusellia. Pommitin myös tuttua vaatehistoriagurua sähköposteilla, ja sain onneksi terapeuttista vahvistusta seikalle jonka turvin olin itsekin koittanut järkeillä: muoti ei toki 1700-luvulla ollut mikään absoluuttinen fakta, vaatteet tehtiin yksittäiskappaleina eri maissa, trendit kulkivat hitaammin ja varmasti myös mukaan mahtui siirtymäkauden sekasikiöitä. Lopulta päätin, että Jarno ei ikinä saisi takkia ellen joskus päättäisi olla tyytyväinen kaavoihini. Ja lisäksi, tämä pukuhan on esikoiseni.




Kuten jo sanottu, se mitä takkia kaavoittaessani hain oli suunnilleen vuosisadan puolivälin malli. Minulla oli useampia kaavalähteitä, mutta yksikään ei ollut tietenkään suoraan oikean kokoinen joten jouduin käytännössä tekemään kaavan itse valmiista mallia ottaen. Lähtökohtana käytin liiviä varten tekemääni kaavaa. Käytännössä yhdistelin hieman eri kaavojen piirteitä kombinaatioksi, jossa yhdistyivät erilaisten lähteiden pohjalta muodostunut mielikuvani ja arvaukseni siitä mikä tuntuisi käytännössä toimivalta. Etureuna on jonkinverran kaarrettu, myöhemmin ilmestynyt kaulus puuttuu vielä. Tämä vierastutti minua alussa kovasti, mutta loppujen lopuksi näyttää ihan hyvältä. Helma on yhä leveä, päädyin kaavoittamaan sivuhalkioihin etukappaleelle yhden n. 18cm syvän laskoksen ja takakappaleelle kaksi. Myös takahalkio on kellotettu, ja yhteensä helmalla on ympärystä vähän vajaa 5m. En kuitenkaan tukenut helmaa jäykäksi 40-luvun malliin. Hihansuukäänteet ovat myös yhä korkeahkot, mutta hihansuu on jo kapeampi.






Eräs vaikeimpia kohtia kaavoituksessa oli hahmottaa, mikä olisi luonteva kohta sivuhalkioiden alkamiselle. Kaavan horisontaaliset ulottuvuudethan on helppo muokata sovittamalla, mutta pituussuuntaisia mittoja on huomattavasti hankalampi soveltaa väärän kokoisesta kaavasta. Ratkaisin asian lopulta mutu-tuntumalla. Sitä ennen olin toki jo ehtinyt jahkailla aikani sitä, mihin kohtaan sivusaumat tarkasti sijoittuisivat. Juuri noiden halkioiden takia myös sivusaumojen istuvuus oli pakko olla kohdallaan jo leikkausvaiheessa, eikä sen jälkeen enää vyötärön kohdalla pelattaisi kuin korkeintaan parilla millillä.

Minua askarrutti kovin myös se, pitäisikö takki pystyä napittamaan kiinni, vaikka sitä yläluokan oloissa lähinnä auki pidettiinkin. Mm. La Couturiere Parisienne sanoo näin, mutta toisaalta monesti takit näyttävät jäävän niin paljon auki että niiden kiinni yltäminen (ainakaan mukavasti) tuntuu hieman epätodenäköiseltä. Lopulta päädyin kompromissiratkaisuun jossa takki saattaa olla juuri ja juuri napitettavissa, mutta varsinaista napitusvaraa ei ole mukaan kaavoitettu. Valitsemani linja ainakin näyttää ihan hyvältä.




Kaikista vaikemmaksi osoittautuivat lopulta, eikä kovin yllättävästi, hihat. Koska en ole koskaan tehnyt mitään kenellekään Jarnon kokoiselle jo pyöriön korkeuden hahmottaminen tuotti vaikeuksia – sitä paitsi 1700-luvun pyöriöt ovat kaavoista päätellen nykyiseen verrattuna uskomattoman matalia. Olkatoppausten puuttuminen toi myös osansa hihan istuvuuden haasteisiin, toppauksen päällehän hiha on helppo rakentaa. En onnistunut oikein ikinä kunnolla hahmottamaan, millainen olkalinjan pitäisi oikeastaan olla, vaikka tuijotin muotokuvia ja paremman pään pukufilmatisointeja silmät tapillaan. Teoriassa tiesin myös, että hihan pitäisi olla käsivarresta melko tiukka, mutta toisaalta pelkäsin sen olevan liian tiukka, näyttävän pahalta ja kiusaavan suotta Jarno-parkaa, joka on tottunut nykyvaatteisiin. Niin, ja pitäähän puvussa pystyä tanssimaankin. Hiha oli myös ajan tapaan voimakkaasti käsivarren mukaan kaarrettu.

Lopulta parin sovitusversion jälkeen uskaltauduin kuitenkin leikkaamaan puvun, vaikka se melkoista rohkeuden keräämistä vaatikin. Jätin reilusti saumanvaraa helmaan, jotta voisin tasata sen myöhemmin sen mukaan miten laskokset asettuisivat ja kangas mahdollisesti venyisi eri kohdista.




Tässä projektissa leikkauksen jälkityöhön, merkkilankoihin ja etenkin tukikankaisiin kului tavallistakin enemmän aikaa, koska kiinnitin kaikki lukuisat tukikankaat käsin. Tukikankaana käytin jäykähköä pellavaa, joka oli epäautenttisesti mustaa, koska en halunnut sen kuultavan vuorin läpi tai sojottavan napinlävistä.
 
Tukikangasta sijoitin etureunaan napinläpien alle yltävän kaitaleen, joka leveni olalla kädentielle asti, samoin takakappaleen pääntielle. Näiden lisäksi leikkasin vielä pari senttiä leveää kaitaletta, jota kiinnitin siksakilla isomman tukikappaleen etureunoihin niin että myös vinoissa reunoissa takki sai kaistaleen suoraan leikattua venymätöntä tukea. Samaa niksiä käytin myös kädentiellä.



Muutoin kiinnitin tukikankaat vielä sivuhalkioiden reunoihin, takahalkiokaitaleeseen napinläpien kohdalle ja alempana 5cm kaistaleen halkion reunaan, ja vielä vyötärölle vaakasuuntaisen kaitaleen joka kulki takana keskitakasauman yli ja sivusaumoissa hieman sauman yli molemmilta puolilta. Samalla kaitale tuki edessä taskun kohtaa ja sivuhalkioiden laskosvarojen yläreunoja.

Tukikangaskerroksen saivat tietenkin myös hihansuukäänteet ja taskunläpät, ja lisäksi lisäsin vielä pienet kaitaleet tukemaan kohtia joihin tulisi napit taskun alla ja hihoissa. Tukikankaiden kiinnitys vei aikansa, mutta oli ihan mukavaa hommaa, etenkin kun nukkapintainen kangas piilotti pistot hyvin joten jäljen ei tarvinnut olla mahdottoman tarkkaa.





Merkkilangat puolestaan harsin tavallisten kohdistusmerkkien lisäksi nappien/napinläpien kohdalle etureunoissa, taskunläpän ja taskunsuun kohdistukseen ja sivuhalkioiden laskoslinjoihin ja yläreunaan.

Tukikankaiden lisäksi päätin varmuuden vuoksi kokeilla vielä harsia taka- sivu- ja olkasaumoihin kapeaa puuvillakanttinauhaa saumojen venähtämisen estämiseksi, mikä oli todellinen huoli etenkin todella vinoon leikatussa takasaumassa. Arvelin, että nauha myös suojaisi kangasta jonkin verran tikkien hankaukselta, mitä ajatellen laitoinkin nauhan molemmille reunoille. Harsin nauhat vielä myös hihan saumojen vinompaan kohtaan sekä kyynärpäähän, ettei se alkaisi pussittaa käytössä.




Olin oikeastaan ottanut ompeluun varaslähdön jo ennenkuin varsinaiset kaavat olivat edes valmiit leikkaamalla melko helposti kaavoitetut taskunläpät, niitä koska tulisin tarvitsemaan niitä heti takin kasaamisen alkuvaiheessa ja neljä 8cm pitkää napinläpeä kummassakin veivät aikansa. Olin alunperin aikonut tehdä napinlävet napinläpisilkillä, missä olisi todennäköisesti mennyt pieni ikuisuus, mutta käytinkin lopulta liivissä hyväksi havaittua viskoosista virkkauslankaa, jonka kiertyi ärsyttävästi ommellessa mutta paksuutensa ansiosta tuotti tulosta huomattavasti nopeammin. Lisäksi kiiltävämpi lanka erottuisi mustasta kankaasta hieman paremmin.




Puvun varsinainen kasaus alkoikin juuri taskuista, ja pääsin viimein hurauttamaan muutaman pienen pätkän ompelukoneella, joka jäikin tässä projektissa melko pieneen rooliin. Liivin taskuista viisastuneena olin keksinyt ulottaa taskupussin hieman taskunsuun reunojen ohi, ommella sen yksinkertaisesti kappaleelle, leikata auki ja kiepauttaa sisäpuolelle. Lisäksi olin pyöristänyt vähän kolmion pienempiä kulmia, mikä helpotti tätä operaatiota huomattavasti. Ompelin tukitikkaukset taskunsuun ympäri (tietenkin käsin), mikä auttoi saumanvaroja asettumaan paremmin paikoilleen. Yhdistin mukaan taskupussin sisemmän kappaleen, molemmat kiinnittyvät taskunläpän tikkauksella. Kiinnitin taskunläpän koneella, mutta kiepautin saumanvarat pussiin vuorin alle ja ompelin vuorin käsin saumanvaroihin, niin että lopputulos on siisti joka kulmasta. Ompelin vielä läpän reunoja vähän matkaa kiinni, etteivät ne repsottaisi.




Seuraavaksi pääsin käsiksi ensimmäiseen oikeaan saumaan, joka oli takasauma. Vasta sen jälkeen kiinnitin takakappaleen vyötärötuen, jotta se tukisi paremmin takasauman alareunaa. Sitten yhdistin takakappaleisiin takahalkiokaitaleet, joiden jyrkkä kulma olikin oikein jännä näperrettävä - kuvassa näkyy takakappaleen kellotuksen aiheuttama laskos. Tuin sitä hieman vuorikankaan tilkuilla ja lähes näkymättömillä käsintikkauksilla. Vasta kiinnitettyäni kaitaleet kiinnitin niiden tukikankaan yläreunan, joka ulottui sauman yli takakappaleen puolelle vahvistaen näin saumaa ja estäen venymistä – ainakin minun järkeni mukaan. Nukkapintaisessa kankaassa oli onneksi senverran paksuutta, että se himmeästä kiillostaan huolimatta kätki varsin hyvin sisäänsä paikoitellen massiiviset tukirakenteet.




Saatuani näin sekä etu- että takakappaleen valmiiksi oli aika liittää ne yhteen. Koska olin täysin hysteerinen sivuhalkioiden laskosten painon mahdollisesti aiheuttavan venymisen suhteen halusin niiden yläreunaan vielä pellavaa vahvempaa tukea, joten saatuani sivusaumat kiinni kiinnitin vielä ympyränmuotoisen, laskosten kohdalta auki leikatun kappaleen todella tukevaa puuvillakangasta.

Ompelin vielä olkasaumat, ja neulattuani laskokset suunnilleen oikeaan asentoon takkia pääsikin jo sovittamaan. Sovitukseen kasasin vielä hihan, johon tuli edellä mainitut tukikankaat ja pyöriölle villavatiinia – en tiedä, onko viimeisin varsinaisesti ajanmukainen ratkaisu, mutta arvelin ettei se vaikuttaisi niin merkittävästi suuntaan tahi toiseen että se täytyisi ehdottomasti jättää poiskaan.


Sovituksessa puku vaikutti varsin lupaavalta, tosin hihan istuvuus askarrutti yhä. Arvelin sen kuitenkin menettelevän. Oli siis aika ottaa mukaan vuori.

 

Vuoritukseen käytin samaa ohutta mustaa pellavaa kuin liiviinkin. Vaikka tiedänkin että ajanmukainen vuori oli usein vaalea, nykysilmäni vaati sinnikkäästi mustaa. Lisäksi halusin taloudellisista syistä pellavavuorin enkä silkkistä, ja vaalea ohut pellava olisi kuultanut läpi tummassa takissa. Valitsin siis mustan. Eipähän näy, jos (kun) kääntymisvara reunoissa on epätasainen.

Vuorin leikkaaminen oli melko ärsyttävää, olin pessyt pellavan ettei se kutistuisi myöhemmin ja se tuntui venähtäneen joistain kohdin kuivuessaan saunan pyykinkuivauspuilla, narulle kankaita ei viitsi edes laittaa. Nyt tuntui että reunat ja langansuunnat kiemurtelivat sinne tänne, ja muutenkaan en ollut ihan varma millaisia väljyysvaroja vuoriin pitäisi tällaisessa projektissa jättää. Saatuani viimein vuorin leikattua ja kasattua kiinnitin sen etureunoihin vyötäröstä ylöspäin, takahalkion reunoihin ja kädentielle yrittäen seurata mihin se luontaisesti asettuisi. Minulla ei ollut oikein selvää mielikuvaa siitä, miten sivuhalkioiden laskosvarojen yläreuna oikeastaan pitäisi vuorittaa, joten askartelin vuorin niihin miten parhaiten taisin. Sitten laitoin takin nuken päälle ja annoin sen rauhoittua itsekseen muutaman päivän (taisipa olla kauemminkin) jotta vuori ja päällyskangas saisivat asettua ja venähtää molemmat omaan tahtiinsa ennen vuorin kiinnitystä helmaan ja sivuhalkioihin.




Siitä alkoikin pitkä taistelu kahden eri vinoon leikatun kankaan saamiseksi yhteistyöhön. Höyryttelin, neulasin, harsin ja purin, ja aina jonkin tuntui pussittavan tai vetävän jostakin kieroon. Luulen leikanneeni vuorikankaan jo alunperin vähän kieroon, koska toinen halkio käyttäytyi hieman toista paremmin. Lisäksi luulen etukappaleiden todella vinojen halkionreunojen päässeen venähtämään vähän jo ennen tukikankaiden kiinnitystä – näin jälkiviisaana olisi kannattanut mitata kaavasta halkion pituus ja laittaa tukikangas sen mukaan. Etureunojen alaosatkin olivat hieman ongelmalliset. Kirosin aikani ja vannoin olevani koskematta enää ikinä mihinkään vinoon leikattuun, mutta lopulta arvelin saaneeni vuorin asettumaan jotenkuten. Onneksi saumanvaroilla sai hieman pelattua niin että joissain kohdin päällyskangas kääntyi enemmän vuorin puolelle, ja molempien ollessa mustia se ei paljon näkyisikään.

Viimein siis harsittuani vuorin helmaan uskaltauduin tasaamaan helmapäärmeen. En halunnut enää kerran vuorin aseteltuani ruveta kääntämään takkia ympäri ja kohdistelemaan vuoria hakkimerkkien varassa, vaan päätin turvautua ajanmukaiseen metodiin ja kiinnittää vuorin käsin, kuten oikeastaan olisi pitänyt tehdä etureunoihinkin. Tasattuani siis molemmat yhtä pitkiksi silitin ensin päällyskankaaseen reilun sentin käänteen, ja sitten sitä seuraillen vuorin käänteen joka asettui hieman reunan sisäpuolelle. Liivistä olin jo oppinut sen, ettei pituussuuntainen väljyysvara ole välttämättä hyvä idea. Itse ompelu sujui yllättävänkin nopeasti, ja hoksasin melkein vahingossa miten lukemani tekniikka (Le point a rabattre sous la main) sauman yhtäaikaiseen ompeluun ja tukitikkaamiseen toteutetaan, sekä sen että se on mielettömän kätevä, ja ainakin näin pehmeässä kankaassa nopea ja helppo.




Olin lykännyt hieman ongelmallista hihaa, mutta tässä vaiheessa se alkoi olla vääjäämättömästi vuorossa. Hihansuukäänteen kiinnityksessä olin päätynyt vastustamattoman moderniin konstiin kääntää hihansuun alavara yhtä aikaa käänteen alareunan kanssa sisäpuolelle, ja kiinnittää vuori pussiin samalla ompeleella. Jätin vielä vuorin hihansuuhun väljyyslaskoksen, jonka historiallisesta oikeellisuudesta minulla ei ole aavistustakaan. Eipähän ala aikojen saatossa kiristää. Ompelin hihan jo kiinnikin, mutta jotenkin se vaan tökki. Tarkemmin selitettynä esimerkkikaavojen matalapyöriöinen, kyynärpäästä reilusti kaarrettu hiha ei vain tuntunut toimivan. Näin jälkeenpäin arvelen että hiha olisi mahdollisesti voinut olla olkavarresta hieman tiukempi, mutta kuten jo sanottu, halusin siitä myös Jarnolle mukavan. Katselin hihaa pari päivää, kunnes päätin että se särki silmiäni aivan liikaa, joten ratkoin sen irti ja aloitin alusta, kaavoista ja lakanaversioista.

Esimerkkikaavoistani Helsingin Wanhan Waruswäen kaavan hiha tuntui yksikertaisimmalta ja toimivimmalta – kenties siksi että asepuvun hihana se oli tarkoitettukin hovipukuja käytännöllisemmäksi. Tässä vaiheessa olin tosin päättänyt jo tinkiä autenttisuudesta vaikka rajattomasti kunhan saisin hihan jotenkin toimimaan. Lähdin siis viemään hihaa huomattavasti modernimpaan suuntaan korottamalla pyöriötä, syöttämällä sitä lisää, ja lopulta oikaisemalla käsivarren linjaa. Onneksi kangasta oli reilusti jäljellä uusiin hihoihin, joihin tietenkin täytyi näpertää myös tukikankaat ja tukinauhat. Onneksi hihansuukäänne asettui ihan hyvin vaikka hihan muoto olikin hieman muuttunut.




Hihataiston jälkeen jäljellä olivat loput napinlävet, tukitikkailua ja muuta pientä viimeistelyä. Tässä vaiheessa aikataulu alkoi jo hieman painaa päälle Viaporin joulubaalin lähestyessä, ilman tuota tapahtumaa voisi olla etten olisi saanut pukua valmiiksi tänäkään päivänä. Viimeiset päivät naamioiden viimeistelyn ohella ompelin napinläpiä, prässäilin vielä sivulaskoksia ja lopulta kiinnittelin niitä hieman muutamilla pistoilla. Ilmeni vielä, että muutama laskos kiemurteli yhä mihin sattui, joten jouduin prässäämään niitä vielä uudestaan. Näin jälkiviisaana pohtien saattaa olla, että metodini piirtää laskokset jo kaavaan ja silittää ne merkkilankojen mukaan oli liian pedanttinen, voi olla että paremman lopputuloksen olisin saanut katsomalla mihin laskokset luonnostaan asettuisivat. On tosin myös mahdollista, että siinä hommassa olisin vain menettänyt hermoni täysin.



Sivuhalkiot saivat myös pienet napit ja napinlävet, tällä kertaa aivan silkkilangalla tehdyt ja tiiviit. Noiden halkoiden merkityshän muuten oli se, että herrasmiehen kantama miekka pääsi sujahtamaan näppärästi sieltä ulos. Napinläpiurakkani jäi tällä hieman kesken, koska lopulta minun oli pakko luovuttaa ja jättää takahalkion puhtaasti koristeelliset napinlävet pois, koska niiden puutetta ei kuitenkaan kukaan huomaisi. Ne ovat sitten valmistuneet pikku hiljaa jälkeenpäin.





Puvun ensimmäisestä käyttökerrasta kesti lähes vuoden ennenkuin viimein saimme aikaiseksi kuvata sen. Tämä harmillinen viivästys antaa toisaalta hieman näkökulmaa analysoida, miten puku on toiminut käytössä. Materiaalivalinnoistani pellavavuori on osoittautunut helposti vaatteisiin tarrautuvaksi, etenkin hihoissa, mutta toisaalta koska pellavaa kerran on ilmeisesti käytetty näkisin tämän väistämättömänä. Kyseinen edullinen pellava on myös jo hieman nyppyyntynyt kainaloista, toivoakseni se ei kuitenkaan kovin pian hajoa käsiin kokonaan. Villakangas taas on pysynyt siistinä, mutta en ehkä liiankin pehmeää. Paksumpi villakangas tosin olisi taas aivan liian kuuma tanssiaisiin. Olisin kenties voinut hyvin käyttää tukikankaita vieläkin enemmän – esimerkiksi hihansuukäänteet ovat alkaneet hieman repsottaa, ja kaulukseton päätie on myös venähtänyt kaikista tukinauhoistani huolimatta. Kuten kuvista näkyy, olka luisuu siksi helposti alemmas. Samoin uten jo housujen yhteydessä mainitsin, niiden tukikangas oli täysi fiasko, ja sekä sen että villan pehmeyden vuoksi housut ovat venähtäneet paitsi vyötäisiltä myös polvista.

Hihoihin en myöskään ole edelleenkään ihan täysin tyytyväinen, ne ovat lopulta hieman liian modernit. Luulen osasyyn ongelmiini olevan se, että Jarnon hartiat ovat niin kovin miehekkään suorat ettei luisuun olkalinjaan tehty matalapyöriöinen hiha kertakaikkiaan toimi, omassa ratsastuspuvussani hartialinja ja hiha istuivat varsin helposti. Sivuhalkioiden laskoksia olen myös joutunut prässäilemään uudestaan hieman eri kohtaan, mutta nyt ne alkavat jo toimia kohtuullisesti.

Saatuani puvun valmiiksi tuntui melkein, etten ikinä halua ruveta samaan hommaan uudestaan, mutta nyt, kun aikaa on hieman vierähtänyt alkaa jo tuntua että kenties joskus voisi väsätä vaikka vaaleammankin version. Sitten joskus.