Olen edennyt Sarah Thursfieldin "The Medieval Tailor's Assistant"-teosta uskollisesti seuraamalla  kohtaan "cotehardie". "Cotehardie" on itseasiassa terminä laajalti käytetty sekavasti sekä pitkä- että lyhythihaisista mekoista. Käytän selvyyden vuoksi Thursfieldin käyttämää termiä tästä lyhythihaisesta, napitetusta päällysmekosta, mutta cotehardiesta kuulee usein myös puhuttavan edestä sekä hihoista napitettuna pitkähihaisena mekkona. La Cotte Simple-sivuilta löytyy muutama hyvä artikkeli myöhäiskeskiajan tiukkamiehustaisten mekkojen hämmentävästä kirjosta, "The elusive feminine cotehardie" ja "The versatile dress layer".




Tippetistä löytyi kaunis, hauskan ruudullinen villa, joka oli sekä sopivan kevyt päällysmekkoon että sointui sävyiltään ensimmäiseen keskiaikapukuuni, rakkaaseen vanhaan vaaleansiniseen kirtleen. Kirtle oli jo ahkerassa käytössä hieman kulunut, joten muodikas päällysmekko siistisi sitä oivallisesti ja jättäisi näkyviin kirtlen napitetut hihat.

Kirtlen ja cotehardien yhdistelmästä oli tarkoitus tulla jotain sellaista kuin 1300-luvun elävöittäjän smart casual. Malli on nappeineen ja pitkine tippetteineen muodikas mutta värit, hennon sinisen ja harmaan sävyt varsin vaatimattomat. En edes ole varma olisiko tällainen yhdistelmä kauden estetiikan valossa kovin todennäköinen. Monesti ajatellaan, että keskiajan värit olivat ankeita ja tylsiä, ja tältä stereotypialta on joskus itsekin hankala välttyä. Askarreltuani viime aikoina muutamien näyttävämpien, värikkäiden ja hovikelpoisten projektien kanssa tällainen hillitympi väriskaala miellytti toisaalta silmääni suuresti.

Kaava oli helppo muokata vaaleansinisen kirtlen peruskaavasta: Avarsin vain kädenteitä sentillä kainalosta, lisäsin varmuuden vuoksi puoli senttiä lisää sivusaumoihin ja piirsin pääntien linjan edessä vähän ylemmäksi. Hihan sain jokseenkin suoraan pellavakirtleihin piirtämästäni lyhyestä hihasta avartamalla vain kainaloa vastamaan miehustaa.




Kankaan ruudut toivat leikkaamiseen vähän lisää päänvaivaa. Halusin leikata mekon kiiloilla saadakseni mahdollisimman leveän helman mahdollisimman pienellä kangashukalla, mutta ruutujen kanssa kiilojen leikkaustakin joutui vähän enemmän ihmettelemään. Päädyin yhdistämään kiilat mekkoon "väärin", eli ompelemalla kiilojen suorat reunat kappaleeseen ja yhdistämään vinot reunat kiilan keskellä. Näin ruudut jatkuivat samoin kuin jos mekko olisi leikattu ilman kiiloja kappaleita viistottamalla.

Onko ruutujen tarkka kohdistaminen yleensä kauden kalliita materiaaleja säästelleen hengen mukaista? Mene ja tiedä, mutta oma perfektionismi vaati loogisesti jatkuvaa ja tasaisesti kohtaavaa ruudutusta, vaikka kankaan ruutukuvio olikin melko himmeä ja hienovarainen. Tämän johdosta leikkaamiseen meni normaalia enemmän aikaa ja materiaalihukkaakin syntyi aavistuksen enemmän kuin kiilamekossa yleensä. Onneksi kangas oli ruhtinaallisen 160cm leveä, joten parista välistä saksitusta hukkasentistä huolimatta sain mukavan leveät kiilat. Kuten tapani on, leikkasin etukiilan muita kapeammaksi, ja kun kangasta kerran riitti tein takakiilasta vielä sivuja vähän leveämmän. Leikkasin myös takakappaleet aavistuksen pidemmiksi.




Saatuani kappaleet leikattua työnsin muut laatikkoon ja aloitin etukappaleista. Ompelin molempien puolien etureunoihin napitushalkion alueelle kaitaleen ohutta pellavaa napituksen tueksi. Kaavan keskietulinja kaartuu hieman rinnan kohdalta, kuten kankaan ruudut havainnollisesti paljastavat. Rinnan kohdalla poimutin ohutta kangasta vähän niin että se asettui suorempaan linjaan, istui paremmin suoraksi leikattuun tukikaitaleeseen ja muotoili samalla tilaa povelle. Tämä on oma patenttini, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä autenttisten vaatteiden kanssa, mutta jonka olen huomannut näppäräksi.

Tikkasin tukikaitaleet käsin ja merkitsin napinläpien paikat. Jätin niiden väliksi 1,5cm samoin kuin kirtlen hihansuiden napituksessa. Sitten tikkasin koneella napinläpien tukiompeleet, ja aloin askarrella niitä hiljakseen. Tein napinlävet käsin silkkilangalla. Pieneen tilaan taittuva etukappale kulki mukanani pitkin kesää ja sai aina silloin tällöin pari napinläpeä lisää.




Jossain vaiheessa kasasin takakappaleen kiiloineen. Pehmeä villakangas syöttyi herkästi koneella ommellessa, joten ruutujen kohdistus oli sangen hermoja raastavaa. Eivät ne lopulta ihan kaikkialla saumattomasti kohtaakaan. Ohensin saumanvarat ja silitin saumat katesaumoiksi, jotka viimeistelin käsin. Se puolestaan oli todella huoletonta, koska ompelulanka hukkui kirjavaan kankaaseen edes yrittämättä, joten pistot saattoivat olla välillä ronskimpiakin. Olin kuitenkin ollut vähän kärsimätön silitysvaiheessa, koska saumoista tuli vähän turhan leveitä. Kapean katesauman silittäminen kysyy hieman kärsivällisyyttä.

Etukappaleisiinkin piti lisätä kiilat, ommella keskietusauma ja viimeistellä halkion pään tukikaitaleet paikalleen ennen viimeisten napinläpien ompelua. Niiden jälkeen olikin nappien vuoro.




Napeiksi valikoituivat luonnollisesti mekon kankaasta tehdyt pallonapit, koska kirtlessäkin oli sellaiset. Lisäksi kangasnapit tulevat vähän niinkuin kaupan päälle ilmaiseksi jämätilkuista, joten period-uskottaviin metallinappeihin verrattuna säästö on noin kolmellakymmenellä napilla huomattava. Niiden askartelu on lisäksi oikein kivaa hommaa. Hifistelin taas ruutujen kanssa vähän tehden joka toisesta napista ruudullisen ja joka toisesta raidallisen.

Napituksen valmistuttua suljin viimein sivusaumat ja pääsin sovittamaan mekkoa. Huomasin heti kättelyssä, että se oli vähän väljä. Ilmeisesti kangas oli niin ohut, ettei lisäväljyyttä sivuihin olisi tarvittu lainkaan. Myös helman levennys toi lantiolle reilusti ylimääräistä väljyyttä, joka levitti minun jo ennestään leveätä lantiotani nykysilmään ikävästi pistävällä tavalla. Halusin mekon linjasta solakamman, joten kavensin miehustasta lisäämäni väljyysvarat pois ja lantiolta vielä reilummin. Tämän johdosta kiilojen yläpäiden paksu saumanvarakimppukin jäi alemmas, eikä pullottanut lantiolla.




Koska olin leikannut mekon reilun mittaiseksi se viisti takaa jo hieman maata. Olin alunperin ajatellut jättää mekon "järkevän" mittaiseksi, mutta leveä helma näytti maata hipovana niin hyvältä että en raaskinut lyhentää sitä, tasasin vain kiilojen tuoman epätasaisuuden takaa hieman pidemmäksi helmalinjaksi. Lohdutin itseäni sillä, että harmaasävyisessä ruutukuosissa pieni väistämätön tomukerros ei pahasti näkyisi.

Olin leikannut hihan tarkoituksella vähän väljäksi niin että se ei kiristäisi kirtlen hihan päällä. Pehmeään kankaaseen ylimääräinen syötös upposi hyvin, ja hiha asettui ihan nätisti kainalosta pienentyneeseen kädentiehen.




Olin jo alunperin halunnut mekkoon 1300-luvun loppupuolen muotihitin, olkavarren ympäri kiertävät ja nauhamaisina jatkuvat tippet-kaitaleet. Kuvien perusteella ne olivat yleensä epäkäytännöllisen valkoiset ja arat likaantumaan. Löysin onneksi vesipesua hyvin kestävää villasekoitetta, josta tehdyt tippetit voi helposti pestä jos ne sattuvat tahriintumaan käytössä. Luonnonvalkoinen sävy sopii sekin kauniisti villan ruutukuosiin.

Ompelin tippetit kaksinkertaisiksi silittäen sauman alapuolen keskelle. Niiden valmis leveys on 6cm. Ompelin ne hihansuun levyiseksi renkaaksi ja ompelin ne sitten yläreunasta kevyesti käsin hihansuun päälle.

Tämäntyyppisissä mekoissa näkyy usein myös tippetien tapaan valkoisella reunustettuja halkiota lantiolla. Ne olivat eräänlaiset taskut, joiden kautta saattoi hypistellä mekon alla pidettyyn vyöhön kiinnitettyjä pussukoita sun muita. Lisäksi ne visuaalisena elementtinä toistavat kivasti tippettien kontrastiväriä.




Tein taskuhalkiot vasta valmiiseen mekkoon, koska kohdistus oli helpompi päättää sovittaessa. Tein ne modernin listataskun tapaan, ihan vain omasta päästäni, period-korrekti rakenne on todennäköisesti jotain ihan muuta. Kuvissa halkion reunustus on myös usein paljon leveämpi, ja jälkeenpäin katsottuna näistä reunustuksista tulikin aika hentoiset.

Muutamaa kuvaa oikein tarkasti katsomalla huomasin, että tippetien ja taskuhalkioiden kontrastiväri toistui myös pääntien reunustuksessa. Mahdollisesti oli kyse nimenomaan vuoritetusta mekosta. Totesin, että reunustus olisi kiva tapa viimeistellä pääntie, joten lisäsin viime tipassa vielä senkin. Pääntien muotoa sai samalla vielä hieman hienosäätää.




Muutamassa kuvassa näkyi myös leveä valkoinen reunustus helmassa, mutta tyylikkyydestään huolimatta jätin sen pois ilmeisistä käytännöllisistä syistä. Kaverilta ostettu valkoinen jämäpala ei olisi kyllä siihen enää riittänytkään.

Cotehardie oli hirveän mukava, niitä paria saumaa lukuunottamatta terapeuttisen stressitön projekti, joka valmistui oikeastaan kuin huomaamatta parin muun ohessa. Lopputulokseen olen oikein tyytyväinen. Se on myös yllättävänkin kevyt toisen villamekon päällä, joten etenkin talvitapahtumissa yhdistelmä on todennäköisesti vilukissalle juuri sopivan lämmin.




Innostuin vielä askartelmaan kuvaukseen röyhelöreunuksen vanhaan huntuuni. Nopean ja helpon röyhelön ohje löytyi täältä, tosin minun röyhelöstäni tuli vähän leveämpi eikä ihan niin tiivis, koska tein sen sopivan mittaisesta jämäpalasta.


Suuret kiitokset kuvausmiljööstä Hämeen Linnalle sekä Suomen kansallismuseolle!