Smolnan neitosen asu noin vuodelta 1776 seuraa monissa muotokuvissa näkyvän mustan, ripauksella pinkkiä koristellun naamiaispuvun perinnettä, ja siinä on elementtejä myös teatteripuvusta. Lisäksi siinä on koristeena metallipitsiä, joka tuo tummaan asuun kivasti blingiä. Kauden suosikkeja olivat esimerkiksi yksinkertaista elämää ihannoivat paimenetar-asut, mutta nykymielikuviin 1700-luvun naamiaisista yhdistyy helposti ylellinen dekadenssi.

Tämäntyyppisessä naamiaispuvussa on muitakin kiehtovia elementtejä. Kolmikolkka ja miesten mallinen huputon viitta tuovat asuun ripauksen maskuliinisuutta, sukupuoliroolien sekoittaminenhan kuului osaltaan kauden naamiaiskulttuuriin ja herätti toisinaan myös pahennusta. Kolmikolkka on kuitenkin kutistettu pieneksi, naisellisen keimailevaksi asusteeksi pöyheän kampauksen päälle. Myös jakku on ratsastuspuvun tyyppinen, eli tavallaan miesten pukeutumista lainaava, ja etenkin maalauksen puvussa metallipitsi korostaa napituksen linjaa tuoden mieleen miesten pukujen koristenapinlävet.

Hihojen etusaumasta pursuava vuori näytti alkuun hassulta, mutta kuulemma se jatkaa teatteripukujen renesanssivaikutteista perinnettä. Suoraan sanottuna etenkin pinkillä vuorilla nuo viillokset tuovat helposti mieleen freudilaisia assosiaatioita, mutta ottaen huomioon 1700-luvun naamiaisten eroottisen pohjavireen en olisi tippaakaan yllättynyt vaikka se olisi tarkoituskin. Toisaalta, samanlaisia yksityiskohtia saattoi olla myös miesten teatteripuvuissa.



Mielestäni kuvan puku näyttää sametilta, joten päätin tehdä vaihteeksi samettipuvun. Tummassa sametissa on muutenkin jotakin kiehtovan ylellistä ja salaperäistä. Kompastuskivenä oli tietenkin, että kaudella olisi todennäköisesti käytetty silkkisamettia, ja minulla olisi varaa korkeintaan himmeämpään puuvillasamettiin. Päätin kuitenkin tehdä tämän tietoisen virheen, koska käytän myös tekokuitutafteja. Puuvillasametti on lisäksi myös kohtuullisen inhimillistä ommella.

Kangasvisioni oli siis alunperin musta sametti yhdistettynä vaaleanpunaiseen dupionsilkkiin. Laskeskelin, että viitan vuorin verran silkkiä voisi raaskia ostaa. Satuimme Jarnon kanssa sopivasti viikonloppureissulle Tallinnaan, ja kiertelin lauantain kangaskauppoja.

Ensimmäiseksi musta sametti vaihtui hyvin tummaan siniseen. Syynä tähän oli se, että tummansininen oli 70% loppuunmyyntialessa. Haikailin ensin vielä vähän mustan perään, mutta tarjous oli vähän liian hyvä jätettäväksi käyttämättä, se kun laski puvun hintaa merkittävästi. Väri on kuitenkin niin tumma, että etenkin iltavalossa se antaa lähes mustan vaikutelman mutta on silti huomattavasti pehmeämpi iholle.

Suureksi järkytyksekseni myös dupionsilkki, jonka luulin löytyvän helposti, tuntui yhtäkkiä kadonneen jäljettömiin. Kaikissa kaupoissa oli vain ohutta, laskeutuvaa silkkiä. Kotoisen Eurokankaan dupion taas olisi liian epäsäännöllisesti kudottua ja kallista. Lopulta päädyin epätoivoissani vuorikankaaseen, joka näytti todellakin vuorikankaalta mutta oli sentään oikean väristä – ja halpaa.




Karnaluks-tukun aarreaitassa metallipitsikin vaihtui kiinnostavan näköiseen punokseen, jonka reunassa oli koristeelliset lenkit. Se voisi näyttää kauniilta etenkin koristenapinlävissä. Maalauksessa puvun helmassa on puolestaan todella raskaan näköinen leveä metallipunos, jonka korvasin leveällä hopeapitsillä.

Maalauksen metallikoristelu oli muuten löytämässäni kuvassa vaiketulkintaisen sävyistä, ja koska pidän hopeasta tulkitsin että se voisi hyvin olla hopeaa. Myöhemmin löysin toisen version kuvasta, ja siinä koristelu on selkeästi kullanvärinen, ja sitä katsottuani alkuperäisen kuvan koristelukin alkoi näyttää kullanhohtoisemmalta.

Muotokuva on valmistunut vuonna 1776, ja neitosen kampaus on ajan muodin mukainen. Jakun leikkaus sensijaan muistuttaa 1700-luvun alkupuolikon muotia, joten vilkaisin myös Arnoldin kaavoja 1720-40-luvun jakuista sekä Watteaun maalauksia, joiden hahmot ovat usein teatteripuvuissa.

Maalauksen puvun vyötärö on edessä todella alhaalla, ja etuhelma on samoin varsin pitkä. Mielestäni tämä leikkaus näytti hennon mallin päällä vähän epäsuhtaiselta, joten päätin säätää jakun mittasuhteita hienovaraisesti ja kaartaa vyötärölinjaa edessä selkeästi vähemmän.

Jakun kaavan pohjana käytin vanhaa kunnon ratsastuspuvun kaavaa. Olin jo brunswickin liiviin kaventanut sitä hieman sirommaksi. Avoinaisen pääntien piirsin polonaisen miehustaan verraten. Jakun helma on niin leveä, että brunswickin liivista oppineena arvelin että se pitäisi ehdottomasti leikata eri kappaleena. Kopioin ensimmäiseen sovitusversioon ratsastuspuvun helman vähän lyhennettynä. Hihan puolestaan kopioin brunswickin liivistä.

Istuvassa yläosassa on päätettävä ajoissa sopiva nyöritysaste. Tällä kertaa päädyin napakkaan mutta kohtuullisen inhimilliseen korsetin kireyteen – olen valmis myöntämään, että ihastuttavan siro raidallinen polonaiseni on vähän tukala päällä. Sitten puin päälle ensimmäisen sovitusversion.

Vanhoihin kaavoihin luottaen odotin sovituksesta läpihuutojuttua, mutta ongelmia olikin yllättävän paljon. Olin kaavoitusvaiheessa varonut tekemästä yläosasta liian tiukkaa, mutta nyt se olikin jäänyt liian väljäksi. Tämä oli sinänsä helppo fiksata, samoin pieneksi jääneen pääntien avarrus. Sensijaan brunswickissa toiminut olkasauma oikutteli avarretussa versiossa pahasti, ja vaati olkaimen suunnan muuttamista kokonaan.

Myös hiha aiheutti ongelmia. Avonaisemmassa versiossa se halusi sitkeästi pudota olalta käsivarren puolelle. Lopulta päädyin korottamaan matalaa pyöriötä reilusti etenkin olkapään etureunasta. Se lisäsi tietenkin syötöstä, mutta toisaalta olalle tuleva siiveke peittäisi armollisesti mahdolliset rypyt. Uudesta pyöriöistä huolimatta hiha pyrki vieläkin valumaan olalta, kunnes keksin että keskitakasauman yläreunassa oli vähän väljyyttä. Sen kaventaminen vähän reilummalla kädellä kiristi pääntien napakaksi ja näin myös olka asettui paremmin paikalleen.




Hiha näytti maalauksessa vähän hassun malliselta, mutta avattuani etusaumaan halkion sovitushihani asettui suunnilleen saman näköiseksi. Hihan muoto vaati sekin hienoista säätöä, kyynärpään kaarta piti vähän oikaista jottei se kiristäisi halkion alareunasta.

Kuten jo edellä mainitsin, maalauksessa jakun helma kaartuu edessä voimakkaasti alaspäin, mikä antaa mielestäni hieman raskaan vaikutelman. Vaikka olin muuttanut jo vyötärölinjaa helma jäi silti mielestäni vähän pitkäksi. Päädyin kaartamaan sen lyhemmäksi edestä ja sivuilta saadakseni tasapainoisemman vaikutelman. Leikkasin myös halkion etuhelmaan silmämääräisesti sopivaan kohtaan. Ratsastuspuvussa liepeet menevät reunoistaan päällekkäin etenkin takana, joten suoristin reunoja hieman koska tässä ne mielestäni saisivat ennemmin jäädä vierekkäin.
 
Piirsin silmämääräisesti olan siivekkeen, neulasin sen olalle, totesin sen liian pieneksi ja kokeilin seuraavaa hieman isompaa versiota. Se näytti hyvältä, joten merkitsin suuntaa antamavasti sen kohdan.




Neulailin myös koristepunosta miehustaan. Maalauksen puvussa sillä on reunustettu napinlävet, ja kopioitu valenapinlävet nappipuolelle. Ne ovat tasalevyiset alas asti, mutta olin alkanut haaveilla kiilamaisesti alaspäin kapenevasta koristelusta, joka loisi selkeästi naisellisemman linjan. Inspiraationa oli mm. alla oleva muotokuva Preussin kuningattaresta Elisabeth Christinesta hieman varhaisemmassa hopeakirjaillussa samettipuvussa. Neulailin hopeapunosta kolmiomaisempaan linjaan, ja se näytti niin hurmaavalta että päädyin siihen. Päätin kuitenkin tehdä ensin yläosan muuten valmiiksi ja sommitella nyörin sitten paremmin.








Arvelin, että jakkuakin voisi ommella pitkälti koneella. Aloitin siis reippaasti vuorittamaan helmakappaleita vaaleanpunaisella satiinilla koneella pussiin. Huomasin äkkiä, että ohut vuorisatiini ja sametin nukkapuoli suorastaan hylkivät toisiaan. Lukuisista neuloista huolimatta sain purkaa ja ommella monta kohtaa uusiksi, ja lopputulos on silti kaikkea muuta kuin siisti. Olisin varsin todennäköisesti vuorittanut helmakappaleet nopeammin käsin, mutta kun nyt oli kerran aloitettu niin loppuun asti oli taisteltava. Jätin etummaisten kappeleiden etureunoissa vielä vuorin irti siltä varalta että keskietulinjaan tulisi muutoksia.

Kasasin miehustan kappaleet ja ompelin helmakappaleet vyötärölle. Vuoritin miehustan ohuella pellavalla. Se joustaisi vähän sametin mukana ja hengittäisi, ja oli myös huomattavasti inhimillisempää ommella. Olalle, johon viitan kiinnityspatentti tulisi lisäsin vuoriin vahvistukseksi coutil-kerroksen. Ompelin vuorin pääntielle koneella. Sitten asettelin vuorin paikoilleen ja harsin sen kiinni päälliseen kädenteiltä ja etureunasta. Sitten pääsinkin sovittamaan, varmuuden vuoksi.

Ihan hyvä että sovitin. Ensinnäkin sovitusversiota paksumpi materiaali teki miehustasta kuitenkin vähän piukan. Sametti toki aavistuksen venyy, mutta kiristävät napit eivät näytä hyvältä. Päästin sivusaumoista aavistuksen ulos (onneksi samettiin ei ollut ehtinyt kulua pahoja jälkiä) ja lisäsin etureunaan (jossa oli vielä hyvät saumanvarat) noin puoli senttiä koko matkalle ja sentin vyötärölle ja siitä alaspäin. Sivusaumojen säädöstä johtuen helmakappaleiden väliin jäi tietysti vyötärölle rako. Onneksi se olisi helppo piilottaa koristepunoksella, koska en todellakaan halunnut enää peukaloida helman vuoritusta.

Pääntien muotoa sai myös vielä vähän hienosäätää edestä. Takana se puolestaan uhkasi edelleen venähtää, joten ompelin vuoriin napakan tukinauhan koko pääntien ympäri. Lopuksi ompelin vielä miehustan vuorin käsin vyötärösaumaan ja etureunoihin.

Vuoritin hihat samalla ohuella pellavalla. Ensimmäiseksi suljin vuorin ja päällisen saumat jättäen etusauman halkion auki. Leikkasin vaaleanpunaisesta satiinista arviolta noin 20cm leveän palasen, pituus oli halkion pituus reiluilla saumanvaroilla. Rypytin sen päistä ja neulailin sitä hihaan. Se näytti suunnilleen sopivalta, joten leikkasin toisen vastaavan ja rypytin molemmat niin että rypytys jäisi juuri halkion pohjaan. Ompelin satiinikappaleen sivut kiinni saumanvaroihin, ruttasin ylimääräisen rypytyksen halkioiden päihin ja kiinnitin sen vaakasuuntaisilla tikkauksilla kiinni saumanvaroihin.

Sitten ompelin vuorin hihansuusta pussiin ja ompelin vuorin saumanvarat halkion kohdalla sametin saumanvaroihin, en kuitenkaan aivan halkion päihin asti jotta satiinin rypytetyille päille jäisi tilaa. Ompelin vielä alasaumassa kyynärpään kaaressa päällisen ja vuorin saumanvaroja yhteen parin sentin matkalta, jotta hihan vuori pysyisi hyvin paikallaan.

Seuraavaksi pääsinkin askartelemaan koristepunoksen kanssa. Ompelin sen käsin hihansuuhun ja halkion reunoihin, ommellen ensin suoran reunan ja toisella kierroksella nyörilenkit kiinni kankaaseen. Lopuksi ompelin vielä hihansuihin kapean pitsiröyhelön. Sovitin vuoritettua miehustaa ja kokeilin samalla miltä hihat näyttivät. Sitten ne jäivät odottamaan miehustan etenemistä.

Neulailin koristepunosta uudelleen ja päädyin 6 nappiin, jolloin napinläpien väli näytti suunnilleen sopivalta. Se on huomattavasti vähemmän kuin maalauksessa, mutta massiivinen koristepunos olisi tehnyt tiheämmistä napinlävistä liian raskaat. Nyt neulailin punosta uudelleen. Kokeilin tehdä ylimmät koristenapinlävet vielä leveämmäksi kuin olin suunnitellut ja kaventaa niitä jyrkästi alaspäin. Se toi miehustaan siron korsettimaisen linjan.

Ei ollut ihan helppoa saada napinläpiä kapenemaan tasaisesti niin että nyörilenkit osuisivat kohdakkain, ja luovuin toivosta saada ne täydellisesti sovituksessa. Kun ne olivat jotenkuten tasaisesti otin pari kuvaa muistini tueksi, sitten riisuin jakuntekeleen ja merkkasin napinläpien päät. Otin punoksen ja neulat pois, mittasin vielä tarkemmin napinläpien vaakalinjat, merkkasin ne liidulla ja harsin merkkilangat. Samoin harsin merkkilinjan napinläpien päille.

Sitten ompelin varsinaiset napinlävet. Koska ne peittyisivät koristepunoksen alle, tein ne koneella. Ompelin kuitenkin ensin suoran tikin napinläven ympäri, sitten leikkasin napinläven auki ja vasta viimeiseksi siksakkasin varovasti reunan yli. Näin reunat eivät rispaisi niin paljon. Napitus oli muuten tietenkin sekä ratsastuspuvun perinnettä että maalausta seuraten miesten puolella.

Aloitin koristepunoksen kiinnityksen takahalkion reunasta. Huomasin aika pian, että vaistomainen yritykseni vuorittaa helmakappaleet niin että sametti kääntyisi selkeästi reunan yli oli sinänsä kiva mutta koristepunoksen kanssa näytti vain kirjavalta – vuori olisi ihan hyvin voinut tulla reunaan asti. Myöskään lenkkien kohdistaminen tasaisesti kulmissa ja halkion pohjissa ei ollut ihan helppoa. Neulatessa punos helposti kiristi, joten päädyin ompelemaan sitä vähän sitä mukaa niinkuin se asettui. Tiukoissa kulmissa tungin lenkkejä nauhan alle piiloon etteivät ne kaikki olisi jääneet yhteen kasaan.

Koska nauhaa oli parempi ommella toiseen suuntaan saavuin edessä ensin nappipuoleen. Siinä oli se kiva puoli, että etureunassa saattoi vähän fuskata, koska toisen reunan alta ei näkyisi jos punos ei aina kulkisi ihan reunaan asti. Ongelmia ilmeni, kun saavuin pääntien ympäri napinläpipuolelle. Sitä olikin hankala saada symmetriseksi, etenkin kun tällä kertaa nauhan pitäisi olla siisti myös reunasta. Jälkeenpäin ajatellen olisi tietysti kannattanut ommella napinläpien punos yksitellen erikseen ja peittää päät reunaa seuraavalla punoksella, enkä oikeastaan tajua miksi en tehnyt niin. Olin vain jotenkin kuvitellut että nauha kyllä taipuisi näppärästi ja jäisi ehkä vähän nappienkin alle piiloon. Nappini eivät kuitenkaan olleet tarpeeksi suuret peittämään napinläpien päitä.

Loppujen lopuksi ompelin punoksen napinläpipuolelle niin tasaisesti kuin sain vaikka se poikkeasi nappipuolesta. Reunassa käytin jo kulmista tuttua niksiä piilottaa ylimääräiset lenkit nauhan alle, koska vaikutelma olisi symmetrisempi jos reunassa olisi pelkkä nauha ilman lenkkejä.

Ompelin punoksen edelleen alareunojen ympäri yrittäen epätoivoisesti saada sen symmetriseksi toisen puolen kanssa. Lopulta päädyin ratkomaan ja ompelemaan uudelleen paria kohtaa. Lopuksi ompelin vielä nappipuolen koristenapinlävet uudestaan seuraten toisen puolen mallia. Oli yllättävän hankalaa saada koristelusta symmetrisen näköinen, etenkin kun napitusvarat aina sekoittavat mittasuhteita. Sametilla päällystetyt tummat napit onneksi erottuvat hyvin hopeapunoksesta ja luovat hieman keskilinjaa. Sain muuten ommella nekin pariin kertaan ennenkuin ne osuivat juuri oikeaan kohtaan – päällä kun ne asettuvat tiukassa miehustassa ratkaisevan puoli senttiä eri kohtaan kuin jakkua pöydällä napitellessa.

Hihat puolestaan asettuivat paikoilleen ihan kohtuullisesti. Olkapäälle jäi ryppyä, mutta sehän jäisi piiloon. Olin alunperin suunnitellut ommella hihan vuorin kädentien sauman peitoksi, mutta unohtanut leikata sen kainalosta tarpeeksi korkeaksi, joten piti keksiä jotain muuta. Lopulta ompelin vuorin jälkeenpäin samaan saumaan ja huolittelin saumanvarat vinonauhalla. Lopputulos on vähän raskas, mutta en halunnut jättää yhtäkään nukkaavaa samettisaumanvaraa mihinkään.

Helmakappaleista viisastuneena askartelin olan siivekkeet tahi epoletit käsin. Silitin ensin saumanvarat nurjalle pahvimallin avulla ja asettelin sitten vuorikankaan päälle. Kiinnitin käsin vuorin ja sitten koristepunoksen. Sitten neulasin ne merkityille paikoille. Sovittaessa hihojen kiinnityksen jälkeen näyttikin että niitä saisi kiepauttaa pari senttiä eteenpäin. Kiinnitin ne käsin olalle suorasta reunasta.

Viitta

Jäljellä oli vielä viitta. Naamiaisviitat saattoivat kuulemma olla pelkkiä koristekaitaleitakin, mutta kun siihen pitäisi kuitenkin hassata jonkinverran kangasta päätin tehdä siitä ainakin teoriassa käyttökelpoisen. Toisaalta liian väljä viitta olisi samettisena todella painava. Leikkasin viitan puolikellona jättäen sametissa hulpioreunat etureunoiksi ja tehden keskelle taakse sauman. Näin nukan suunta pysyisi symmetrisenä. Sopivaksi pituudeksi arvioin noin 70cm, joten leikkasin puolikellon 90cm säteellä jolloin pääntie jäisi reiluksi. Arvelin kuitenkin varmimmaksi vuorittaa viittakappaleen ensin ja leikata pääntien vasta kaikkien kerrosten ollessa turvallisesti kiinni toisissaan.

Päättelin, että koristepunos olisi viitassa parempi kiinnittää ennen vuoria, koska jälkeenpäin ommeltuna pistot kuitenkin menisivät helposti läpi vuorista joka viitassa näkyisi. Ainakin suoriin reunoihin punoksen toisen reunan saisi varmaan kiinni koneella. Kokeilin ommella punoksen koneella myös kaarevaan alareunaan, ja se onnistuikin yllättävän hyvin. Se kiristää reunaa ehkä ihan aavistuksen, mutta tasaisesti. Silitin sametin saumanvarat nurjalle ja tikkasin toisen reunan kiinni koneella. Sitten ompelin vielä nyörilenkit kankaaseen käsin, koska ne kuitenkin käytössä taittuisivat sinne tänne jos ne jättäisi irti.




Leikkasin vuorin yhtenäisenä kaksinkertaisesta satiinista, koska se oli niin ohutta että tumma sametti kuultaisi liikaa läpi vain yhdestä kerroksesta. Pelkäsin vähän miten ne pysyisivät siististi yhdessä, mutta onneksi ne sähköistyivät sopivasti ja imeytyivät toisiinsa kiinni. Asettelin reiluilla saumanvaroilla leikatun satiinin varovasti sametin päälle ja harsin sen ympäriinsä n 5cm reunasta. Sitten aloin ommella sitä kiinni, ensin etureunoista. Törmäsin samaan kuin helmassa, vaikka olin kuvitellut kääntäneeni sametin tiukasti reunasta sisään se jäi sittenkin nukatun paksusta olomuodostaan johtuen reunasta näkyviin. Päädyin kääntämään vuorin kaikkien taiteen sääntöjen vastaisesti hieman reunan yli niin että sametti peittyi kokonaan. Tämä tietysti johti siihen että vuori pussitti, toisin kuin käsin nurjalle puolelle reunan läpi ommeltu vuori. Tein reunaan vielä harvahkon käsintikkauksen, joka siisti vuoria vähän.

Kelloviitan helma oli vähän hankalampi vuorittaa niin ettei vuori pussittaisi eikä kiristäisi mistään. Olin jo varokeinona roikottanut viitantekelettä parin yön yli henkarissa jotta sametti venähtäisi sen minkä aikoo venähtää. Yllättäen se pysyi melko hyvin muodossaan. Silti jouduin kiinnittäessä säätämään lankasuorempaa kohtaa keskellä takana pariin kertaan, ja lopulta siinä vuori ehkä pussittaa aavistukseen.Toisaalta, se kohta näkyy myös päällä vähiten. Kaksinkertaisen vuorin ompelu reunan yli koristepunoksen juureen oli muutenkin ärsyttävää hommaa, joskin tukitikkaus sujui nopsasti. Lopuksi harsin pääntien linjan, ompelin kerrokset yhteen koneella ja leikkasin pääntien auki.

Naamiais- ja teatteriviitoilla oli ilmeisesti miesten viittojen tapaan kaulus eikä naisten huppua. Parissa kuvassa näyttää, kuin se olisi pieni pystykaulus. Päätin siis leikata 5cm korkean kulmista pyöristetyn kauluksen. Leikkasin tueksi kerroksen juuttia, kääntin sametin saumanvarat sen yli ja ompelin punoksen yläreunaan.

Kokeilin kaulusta yksinään päälle ja merkitsin olkalinjan kohdat. Sitten neulasin vuoritetun viitan pääntien kauluksen alareunaan taittaen ylimääräisen väljyyden syviksi laskoksiksi olalle. En tiedä, onko tämä varsinaisesti ajanmukaista, mutta ilman laskostusta puolikello viitta ei tahdo riittää kunnolla olkapäiden yli ja täyskello olisi taas ihan liian runsas puvun selkään riippumaan. Lisäsin saumaan vielä nauhalenkit etureunoihin viitan kiinnitystä varten, ompelin saumanvarat käsin juuttikerrokseen ja sitten viimeistelin kauluksen sisäpuolen vuorilla. Ompelin vielä kauluksen juureen hopeanyöristä tehdyn kiinnityssoljen.

Olin mietiskellyt kovasti viitan kiinnitystä, ja Riikka valisti minua kansallisen Ruotsalaisen hovipuvun koristeviitan kiinnityksestä. Siinä oli, kuten olin vähän tuuminutkin, puvun olalla pukukankaalla päällystetyt huomaamattomat napit ja viitan kauluksessa taas lenkit. Lisäksi keskellä takana oli vielä silmu ja kauluksessa vastaava hakanen.

Kokeilin ensin pukua päälle, arvioin nappien paikat ja korkeuden jolle silmu pitäisi miehustassa kiinnittää. Sitten ompelin silmun ja hakasen ja sovitin olan napit vielä uudestaan. Tuo hakanen, jota en olisi itse tajunnut lisätä vakauttaa kiinnityspatenttia huomattavasti. Viitan saa itse otettua melko helposti pois jos sen painon kyllästyy esimerkiksi tanssiessa, tai haluaa pukea sen oikeasti päälle esimerkiksi suojaksi luonnonvoimilta. Toisaalta sitä on hyvin hankala saada takaisin päälle itse puvun ollessa jo päällä, mutta sitä vartenhan ystävät (tahi historiassa palvelijat) ovat.





Lopuksi haalin vielä kasaan asusteet. Pitsiröyhelö kaulaan löytyikin jo kaapista. Kuten jo aiempana mainittu, ompelin hihansuusta näkyvän pitsin suoraan hihansuuhun, koska en viitsinyt tehdä erikseen pitkähihaista paitaa. Ompelin samaa pitsiä vanhan paidan pääntielle, koska se kuitenkin sopisi monen muunkin puvun kanssa.

Maalauksen pikkuinen kolmikolkkahattu oli hirmuisen söpö, ja tietenkin näppärä tapa hyödyntää puvun jämämateriaaleja. Täytyy myöntää, etten ollut tiennyt minikolmikolkkia edes käytetyn 1700-luvulla (ratsastuspuvun kanssa saattoi toki olla täyskokoinen), vaan luulin sen olevan nykyajan pseudo-rokokoo-naamiaisasuvillitys. Naamiaispukumaalauksissa niitä kuitenkin näkyi siellä täällä.




Otin laiskuuttani kaavan www.fleecefun.com-sivulta, mutta sitä tarkemmin katsoessani ainakaan printtaamassani minikoossa kappaleet eivät oikein sopineet yhteen. Siitä sai kuitenkin hyvän mielikuvan siitä minkämallisia palasia hattuun tulee, vaikkei se toki monimutkaista geometriaa olekaan. Vähän piirtäessä ja vielä tehdessä säätämällä tuli ihan kiva pieni hattu.

Tein sen nopeasti inspiraation vallassa vähän kokeillen, joten valitettavasti työvaiheista ei ole lainkaan kuvia. Käytin kuitenkin pohjana tukihuopaa ja päällystin sen sametilla. Ompelin aika pitkälle koneella, viimeistelyt käsin. Ompelin reunaan samaa hopeanväristä koristepunosta, ja askartelin vielä pikkuisen kokardin kaapista löytyneestä blinginapista ja vuorikangassuikaleista. Alapuolelle ompelin klipsin kampaukseen kiinnitystä varten.




Puvun kanssa oli tietenkin suuri kiusaus tehdä tai ostaa näyttävä hopeakoristeinen naamio, mutta 1700-luvun naamiot ovat pääosin hyvin yksinkertaisia, joten päätin tyytyä päällystämään valmiin silmikkopohjan sametilla ja lisäämään siihen vaaleanpunaiset silkkinauhat. Loppujen lopuksi puvun blingistä huolimatta yksinkertainen tumma naamio näyttää sopivan salaperäiseltä.




Kampauksen höyhenissä tyydyin muutamaan, joista se pinkki on valitettavasti vähän ärhäkän sävyinen, mutta menettelee kun parempaa ei tähän hätään löytynyt. Liimasin höyhenet vanhaan rintaneulaan, jonka lukon liimasin myös kiinni niin että sen saa kiinnitettyä pinneillä kampaukseen.



Naamiaispuvusta tuli varsin näyttävä. Välillä tuntui, että siinä oli ehkä liikaakin blingiä, mutta ainakin se on ylellinen. Se on myös yllättävän toimiva: Viitta pysyy hyvin paikallaan, pituus on kätevä ja jakku on mukava. Olin alkuun pelännyt, että viitan paino kiskoisi miehustaa takakenoon, mutta saatuani jakun napakan kokoiseksi se pysyy hyvin kohdillaan. Ainoa miinuspuoli on se, että puku on varsin lämmin. Pidettyäni sitä ensimmäisen kerran aloin tuntea suurta sympatiaa villapuvuissaan hikoilevia herroja kohtaan. Onneksi viitan saa pois, mikä helpottaa paljon. Toisaalta viittaa voi käyttää myös harteilla oikeana viittana, eikä pitkähihaisen puvun kanssa sitten paljon muuta lämmikettä tarvitsekaan, paitsi talvipakkasella tai sateella.

Jakun epämääräisesti vuoritetut ja reunoistaan siellä täällä kiristävät helmat jäivät vähän kaihertamaan, mutta toisaalta tumma sametti antaa anteeksi melko paljon ja hopeakoristelu sokaisee tarkastelijan silmät. Koristelun paikoittainen epäsymmetrisyys ei myöskään kiinnitä huomiota kauempaa katsottuna. Omasta mielestäni asun onnistunein kohta taas on  koristenapinläpien alkuperäisestä muutettu linja, joka luo yllättävän tehokkaan visuaalisen harhan kartiomaisesta miehustasta vaikka jakun vyötärö ei oikeasti olekaan kovin kapea. Niin, ja se väri - päästyäni yli alkuperäisestä kompromissista ja mustan perään haikailusta en enää osaisi kuvitella pukua muun värisenä.