Ratsastuspuku oli aikansa säätyläisdaamin vastine tuulipuvulle. Se on lämmin ja suhteellisen käytännöllinen, joten ratsastuksen lisäksi sitä käytettiin myös muuhun vapaamuotoiseen ulkoiluun sekä esimerkiksi matkustaessa. Puku on saanut paljon vaikutteita miesten puvusta, ja usein ne valmistikin räätäli. Hienoimmat ratsastuspuvut olivat tietenkin runsaasti koristeltuja, ja niitä pidettiin luonnollisesti muodikkaiden sivuvanteiden kanssa.

Halusin tehdä ratsastuspuvun kahdesta syystä: Ne ovat aivan hurmaavan näköisiä ja lisäksi joskus historiatapahtumissa saattaa olla viileä sää.



Eräs minua inspiroinut kuva on Georges Desmaréesin muotokuva Baijerin Vaaliruhtinattaresta 1740-luvun lopulta. Siinä tiivistyy upeasti ratsastuspuvun siro naisellisuus yhdistettynä uniformumaiseen nauhakoristeluun.




Haaveilin kauan punaisesta puvusta, punainenhan on klassinen ratsastuspuvun väri, mutta kenties googlasin liian monta punaista pukua sillä jotenkin kyllästyin ajatukseen. Lisäksi punainen, mustin nauhakoristein somistettu talvitakkini on jo tavallaan täyttänyt tietyn punamustan fiksaation paikan päässäni. Mietiskelin myös jotakin sinisen sävyä, kunnes vastaani tuli ohittamaton kangas.

Kun matkalla suuntaa ensimmäiseksi metrolla kangaskauppaan, niin sieltä ei yleensä tyhjin käsin lähdetä - matkashoppailulla on oma kiintoisa ja impulsiivinen luonteensa. Löytöni oli edullinen, sopivan paksu ja ryhdikäs kangas täyttä villaa. Väriin rakastuin välittömästi, mutta innostusta jarrutti vähän ettei sinertävä lila kenties olisi kaikkein paras valinta kaudelle. Toisaalta, vaikka se olikin aavistuksen liian lila, se ei ehkä olisi suorastaan silmiinpistävän feikki. Ja vaikka olisikin, halusin sen silti.




Vaaliruhtinattaren puku on se perinteisen punainen, ja koristeluna on ruhtinaallinen kultapunos. Kulta, tai lilaan paremmin ehkä sopiva hopea olisivat tehneet puvusta jo liian pramean, mutta musta tuntui paremmalta. Testasin ideaani pikaisella kuvankäsittelyllä maalauksen päälle, ja lopputulos oli todella söpö. Musta ryhditti kivasti lilan hempeyttä, ja vaikka fiilis alkoi ollakin lähempänä viktoriaanista kuin rokokoota, ihastuin siihen itse niin paljon että toteutettava se olisi.




Hieman kauemmin harkittuani päätin sittenkin jättää pois helman nauhakoristelun. Toisaalta se toi hauskasti mieleen 1500-luvun, mutta mustalla nauhalla toteutettuna se voisi olla sittenkin liian raskas, ja pääsisinpähän ainakin halvemmalla. Päätin siis lähtökohtaisesti koristella vain yläosan ja lisätä helmaan nauhaa mikäli se tuntuisi vielä tarpeelliselta.

Seuraava askel olikin valita nauha. Paksu moire-silkkinauha tai jokin sopiva punos olisi varmaan ollut aikakauteen sopivin, mutta sekä hankala löytää että budjetin ulkopuolella. Mikä tahansa puuvillainen näyttäisi helposti vähän hailakalta. Parhaalta vaihtoehdolta tuntui lopulta samettinauha: Se oli järkevän hintaista, ylellisen näköistä (muttei liian selvästi polyesteria) ja sitä saa monessa leveydessä, koristelu kun vaati eri levyisten nauhojen yhdistelyä. Miinuspuolena oli taas se, että ilmeisesti sitä alettiin käyttää vasta vuosisadan lopulla. Projektini alkoi siis kääntyä yhä enemmän viktoriaaniseen suuntaan.




Olen useammankin kerran pysähtynyt ja miettinyt, millaisia vaatteita oikeastaan haluan tehdä. Rehellisyyden nimissä todettakoon, että kunnianhimoinen autenttisuus ei ole aivan minun juttuni, en kertakaikkiaan malta tutkia perusteellisesti ja pysyä tiukasti lähteiden rajoissa. Oikeastaan ennemminkin saan vaikutteita niin kunnon lähteistä kuin elokuvapuvustuksistakin, ja lopputulos on jotain näiden pohjalta. Kunkin projektin osakseen saama viitseliäisyys, saatavilla olevat materiaalit ja harrastusbudjetti vaikuttavat myös osaltaan. Lyhyesti sanottuna, usein en kertakaikkiaan halua luopua lempilapsekseni kasvaneesta ideasta vaikka tietäisinkin sen olevan enemmän tai vähemmän historiallisesti virheellinen. Siksi annoin itselleni tälläkin kertaa luvan käyttää lilaa ja samettinauhaa.




Nappien valinta aiheutti hieman päänvaivaa. Mustat samettinapit olisivat tietyllä lailla varma valinta, ja sulautuisivat varmaan kokonaisuuteen hyvin, mutta toisaalta musta koristelu voisi kaivata hieman eloa. Jahkasin muutamien erilaisten metallinappien välillä, ne kun taas toisaalta toisivat asuun kivan uniformumaisen säväyksen. Lopulta päädyin malliin, joka tuntui aluksi liian kiiltävältä, mutta loppujen lopuksi toikin mukavasti ilmettä.





Suunnittelun kerettiläisyydestä huolimatta kaavalähteeni olivat yhtä moitteettomat kuin päämateriaalin koostumus. Takin malli on pitkälti Arnoldin kirjasta "Patterns of Fashion 1". Miehustan kaavan pohjana on vanhan tutun polonaisen vuorin kaava, yläosa on askarreltu kootuista takin ja puseron kaavoistani. Rintamuotolaskoksen käänsin mallin mukaisesti vaakasuuntaan keskietua kohti. Helma on kopioitu suoraan Arnoldin kaavasta, vain hieman leventäen minun vyötäröäni vastaavaksi, samoin taskun kansi sekä kaulus. Kauluksen muoto vaikutti muuten alkuun minusta hieman omituiselta, mutta sovittaessa toimi näköjään tällainenkin leikkaus oikein hyvin.

Myös hihan kaavan kopioin kirjasta, sitäkin piti tietenkin hieman pidentää. Hihansuissa poikkesin Arnoldin viitoittamalta tieltä maalauksen suuntaan, ja kaavoitin selkeästi isommat hihansuukäänteet leventäen samalla hihansuuta. Sovitusversion perusteella vaikutti että tämä projekti oli syntynyt onnellisten tähtien alla, ainoa viilaamista kaipaava seikka oli helma, joka ei meinannut mahtua leviämään vanteideni yli. Lisäsin siis siihen sopivasti kellotusta.





Aloitin hameesta, jotta takkia voisi sitten sovitella sen päälle. Helma on leikattu suoraan, vanteiden aiheuttama pituuden vaihtelu on tasattu vyötärölle. Kankaan paksuuden ja painon vuoksi vyötärön laskosten asettelussa oli aika homma. Harsin ne kiinni ja ompelin sitten kiinni vyötärönauhaan, ja muistin taas kerran miksi rakastan teollisuusompelukonettani. Koska hame on todella painava, en luottanut vyötärön kiinnityksessä pelkkiin solmittaviin nauhoihin (joita on yleensäkin haasteellista saada tarpeeksi tiukalle itse) vaan ompelin sivuhalkioiden reunoihin tukevat hakaset. Niiden paikalleen muljauttaminen tarjoaa toki sekin hieman haastetta, mutta ainakin ne sitten pitävät.





Takin tukikankaana käytin Jarnon puvusta tuttuun tapaan tukevaa pellavaa. Sen kiinnitys paksuun villaan oli mukavan rentoa hommaa. Tuin etureunan nappien ja napinläpien kohdalta, niskan, taskun kohdan, nappien kohdat hihassa, taskunläpät, hihansuukäänteet ja halkioiden reunat.

Vuoritukseen käytin Arnoldin kirjassa esitellyn ratsastuspuvun tapaan kahta eri materiaalia: Miehustaan tukevaa pellavasekoitetta ja helmakappaleisiin sekä taskunläppiin ja hihansuukäänteisiin tavallista mustaa vuorikangasta, joka tällä kertaa esittää silkkiä.




Ompelu alkoi tutuksi tulleella metodilla taskunläpistä. Koska villakangas ei ollut kovin liestyvä, huolittelin napinlävet vain harvakseltaan pykäpistoilla ja sen jälkeen reunustin ne kapealla samettinauhalla. Samettinauhan ompelu oli mukavan joutuisaa, koska pistot upposivat sen reunaan varsin näkymättömästi vaikka olisivat olleet vähän isompiakin. Taskun kaarevan ulkoreunan koristelu leveämmällä nauhalla oli tietenkin hieman hitaampaa. Hoksasin että yleensä siistin lopputuloksen antava tapa leikata vuori pienemmäksi niin että päällyskangas kääntyy läpän alapuolelle oli tällä kertaa turhaa vaivannäköä, kauniimman lopputuloksen sai kun jätti mustan vuorikankaan reunaan asti ja kiinnitti mustan reunustusnauhan suoraan siihen. Tämä oli tietysti hyvin hyödyllistä oppia taskunläppien kanssa, sillä nyt saatoin tehdä loput reunat näin.




Koska sovitusversio oli vaikuttanut niin lupaavalta ja deadline alkoi painaa päälle päätin kasata puvun ilman kummempia sovituksia, mikä toi työhön mukavaa loogisuutta kun mihinkään ei tarvinnut jättää enää sovitusvaroja. Pienoinen jännitysmomentti oli toki se, kuinka paljon lakanaversioon tulisi lisätä väljyysvaraa paksummalle kankaalle.

Ensimmäisenä kasasin yläosan (jota toki sovitin hätäisesti päälle), ja vuoritin sen puuvilla-pellavalla. Esimerkkipuvun tapaan etureunoissa on pellavaseikoitteen päällä kaistale "silkkiä", ratsastuspukuahan pidettiin myös auki sopivan liivin kanssa. Ompelin vuorin etureunoista pussiin ja kädenteiltä kiinni saumanvaroihin. Rinnan kohdan vaakasuuntaiseen muotolaskokseen on integroitu ylin napinläpi.




Seuraavaksi valmistin helmakappaleet: Kiinnitin taskunläpät ja taskupussit, ompelin taskun napit ja vuoritin kappaleet koneella pussiin. Saadakseni reunat asettumaan kunnolla tikkasin ne vielä käsin. Tikkaus jäisi oikealla puolella nauhan alle ja nurjalla musta lanka sulautui hyvin mustaan kankaaseen, joten taaskaan ei tarvinnut olla turhan tarkka. Tämäkin operaatio kuitenkin kannatti, koska reunat jämäköityivät huomattavasti. Prässäsin sivuhalkioiden laskokset, jotka asettuivatkin tukevaan villakankaaseen hyvin, ja askartelin napinlävetkin valmiiksi. Nämä napinlävet tein tosin perusteellisesti sointuvan lilalla langalla. Sitten yhdistin helmakappaleet miehustan vyötäröön villakankaaseen ja silitin saumanvarat ylös. Paksu sauma on tuettu käsintikkauksella. Vuorikangas on puolestaan käännetty reunasta ja ommeltu sauman päälle käsin.

 

Sitten kävin kauluksen kimppuun. Koska puvun kangas oli senverran jämäkkää, päätin jättää tukikankaan kokonaan pois ja tehdä kauluksen molemmat puolet villakankaasta. Pelkän villan käyttäminen nimittäin mahdollistaisi tehokkaamman kankaan muotoilun. Kaavoitin päällimmäiseen kerrokseen kunnon kääntymisvaran ja ompelin ylä- ja alapuolen pussiin reippaiden saumavarojen ohennusten ja loveamisten kera. Sitten kostutin kangasta reilusti märällä liinalla ja höyryllä ja neulasin sen kuivumaan niin että ulkoreuna venyisi hieman ja näin toivottavasti istuisi paremmin.




Kauluksen kuivuttua muotoonsa tein reunaan käsintikkauksen ja kiinnitin reunustusnauhan. Sitten ompelin alapuolen kiinni miehustaan. Aloin neulata yläpuolta ja sain huomata että reiluksi kuvittelemani kääntymisvara oli yhden kappaleen kauluksessa, paksussa materiaalissa aivan liian vähän, eikä riittäisi yhtään mitenkään. Hätä keinot keksii, kuten sanotaan. Pistelin yläpuolen reunan kiinni saumanvaroihin sen mukaan kuin se riitti, ja ompelin sauman päälle kapeampaa samettinauhaani. Lopputulos on itseasiassa huomattavasti kauniimpi kuin se ylipaksu sauma jonka olisin saanut aikaan kääntämällä kaikki saumanvarat sisään, joten episodi oli oikeastaan onni onnettomuudessa.




Ennen tiellä heiluvien hihojen kiinnitystä tein vielä miehustaan reunan tukitikkauksen sekä napinlävet. Tikkasin niiden reunat ensin koneella, sitten huolittelin ne harvalla pykäpistolla, pään tietysti hieman tiiviimmin, ja lopuksi kiinnitin samettinauhat. Toisella puolelle tuli luonnollisesti pelkät samettinauhat. Takin napitus on miesten puolella, koska naistenkin ratsastustakit olivat usein räätälien käsialaa.

Olin tehnyt ja koristellut myös hihansuukäänteet melko varhaisessa vaiheessa muiden työvaiheiden ohessa. Pieniä kappaleita on aina näppärä kuljettaa mukana, ja näitä tein muunmuassa eräissä mökkibileissä selvinpäin otsalampun valossa, uhkaavalla deadlinella on raitistava vaikutus. Tämän projektin kanssa tulikin niin kiire, että viimeisinä päivinä nettiaddiktionikin jäi toiseksi.




Päättäen edelleen luottaa sovitusversioon tein hihat valmiiksi asti. Tällä kertaa, toisin kuin Jarnon puvussa, ompelin vuorin aivan hihansuuhun asti ja kiinnitin käänteet erikseen hihan sisäpuolelle. Hihansuukäänteiden alareuna on viimeistelty kääntämälä vuori villakankaan yli.

Valmiin hihan istutus valmiiseen vaatteeseen jonka pitäisi olla jo kohta valmis oli tietenkin jännittävä hetki. Kenties kompensaationa pieniä vastoinkäymisiä solkenaan vilisseelle Pet en l'airille ratsastuspukuni oli todellakin suorastaan mystisen hyväonninen projekti - mikä voi tietenkin johtua myös siitä, ettei malli oikeastaan ole kovin monimutkainen ja materiaalikin oli helppo. Hihaa ei siis vaivannut mikään muu kuin se, että olkaa täytyi vielä aavistus nostaa, paksun kauluksen myötä se laskeutui aavistuksen alemmas kuin sovitusversiossa. Jos nyt tarkkoja ollaan, niin syötöstäkin on aavistus liikaa näin paksuun kankaaseen, mutta tässä kohtaa olin niin ikionnellinen siitä ettei raskaan sarjan hihaongelmia ollut etten viitsinyt välittää pienistä. Jäljellä enää loppujen nappien ja reunustusnauhan ompelu etureunoihin ja helmaan.





Olin tehnyt ratsastuspukua varten paidan "The History of Underclothes" (C. Willet & Phillis Cunnington) kuvatun mallin mukaan. Olen myöhemmin kuullut, että monet arvelevat kirjassa esitettyjen paitojen olevan virheellisesti ajoitettuja ja kuuluvan 1800-luvun alkuun. Mene ja tiedä - joka tapauksessa paita oli toimiva eikä sen tarkka malli edes näy takin alta. Lisää paidasta löytyy 1700-luvun alusvaatesivulta.




Asu vaati tietenkin myös hatun, jonka tuunasin nopeasti karnevaalikaupan halpishatusta. Lisää siitä löytyy 1700-luvun hatuista, mutta mainittakoon että samettinauhapakkani riitti juuri sopivasti vielä hatun koristeluun. Lopuksi ostin vielä leveää samettinauhaa ja heitin vielä äkkiä kasaan muotokuvan henkisen ison kaularusetin.





Ratsastuspuku oli kaikessa sujuvuudessaan äärettömän terapeuttinen projekti muutaman stressaavamman jälkeen, ja siitä jäikin todella hyvä fiilis. Olen myös tyytyväinen siihen että kiireestä huolimatta ehdin ja maltoin tehdä sen niin hyvin kuin olin suunnitellutkin, enkä hutaissut mitään kuvitellen tekeväni sen myöhemmin paremmin - kuten tiedämme, nuo pyhät lupaukset harvoin toteutuvat.

Lopputulokseen olen erittäin tyytyväinen muutamaa pikkuvikaa lukuunottamatta. Ensinnäkin takki olisi voinut olla vyötäröltä hieman tiukempikin, mutta toisaalta ainahan on parempi näinpäin. Halusin jo alunperinkin pukuun tiettyä rentoutta, ja siihen toki sopii ettei korsettia tarvitse nyörittää kovin tiukalle.




Toinen ongelma on se, että raskas hame painaa sivuvanteitani alaspäin niin että hame laskeutuu sivuilta alemmas kuin olisi tarkoitus, ja vaikkei se sentään maata viistäkään näyttää hameen linja nyt vähän raskaalta. Olisi kannattanut muotoilla vyötäröä vähemmän ja antaa helman nousta enemmän sivusta, niinkuin esimerkkimaalauksenikin hame itseasiassa tekee. Jos ongelma vielä pahenee, saatan ehkä joutua tekemään sille jotain, mutta toistaiseksi se saa olla sillä en halua ruveta viistottelemaan suoraksi leikattua helmaa enkä ainakaan purkamaan vyötäröä.

Puku ei myöskään näytä aivan yhtä sirolta kuin Vaaliruhtinattaren päällä, mutta se taas johtuu enimmäkseen siitä että minun vyötäröäni ei ole muokattu lapsesta asti korsetilla, ja tässä iässä kylkiluille on enää paha tehdä mitään ilman massiivisia kirurgisia operaatioita.