Olen jo vuosia seurannut Kendra Van Cleaven Demode-blogia, itse asiassa se oli ensimmäisiä virikkeitä jotka saivat minut innostumaan epämääräisten pukuhaaveiden muuttamisesta reaalitodellisuuden harrastukseksi. Muutama vuosi sitten Kendra kirjoitti asusta nimeltä brunswick liityen Costume Collegen työpajaan. En ollut ikinä sellaisesta kuullutkaan, ja täytyy myöntää että ensi näkemältä asu näytti minusta jopa vähän hassulta. Näin sen eleganttina robena johon oli yhdistelty omituisia lisäosia, kuten hihajatkeet kyynärpääröyhelöihin yhdistettynä. Myös huppu, vaikka söpö onkin, tuntui vähän kokonaisuuteen kuulumattomalta, nykyajassa kun hupun yhdistää mielessään rentoon ja funktionaaliseen pukeutumiseen eikä ultranaisellisiin röyhelöihin.




Katsellessani enemmän kuvalähteitä ja seuratessani Kendran projektia aloin kuitenkin innostua asusta. Ensin hassuina pitämäni yksityiskohdat asettuivat 1700-luvun pukeutumisen kontekstiin ja aloin nähdä asun viehätyksen. Sehän on 1700-luvun ladyn muodikas mutta suhteellisen funktionaalinen ja robea lämpimämpi asu, jota käytettiin esimerkiksi matkustaessa. Se olisi toki omiaan myös skandinaaviseen ilmastoon, ja tästä perin käytännöllisestä ja järkevästä huomiosta oli enää lyhyt matka oman brunswickin suunnitteluun.

Minulla on kuitenkin jo todella lämmin ratsastuspuku, joten brunswickille ei ehkä olisi lopulta niin paljon käyttöä (tosin milloinkas se on ollut mikään syy jättää kiinnostava vaate tekemättä), mutta idea jalostui äkkiä mielessäni pidemmälle. Jos hupullisen liivin toteuttaisi irtonaisena kokonaisuutena eikä puvun edustana sen voisi tarvittaessa vaihtaa irtoedustaan jolloin asusta saisi kevyemmän version. Näin samalla kangasinvestoinnilla saisi kaksi asua, juuri nyt kiinnostavan brunswickin ja yleispätevän kauniin pet en l'air-puvun, ja tarvittaessa näppärästi vaihdettua päiväpuvusta tanssiaispukuun. Okei, pet en l'air -asu ei välttämättä ole oikeasti niin juhlava kuin täysimittainen robe, mutta ei toisaalta kovin kaukanakaan. Elävöittäjäsosieteen pukukoodi on armollisen väljä.





Kuvalähteitä katsellessani ihastuin erityisesti Lady Mary Foxin muotokuvaan (Pompeo Girolamo Battoni, n.1767) jonka värikombo oli ihastuttava. Aikanaan vastaan tuli oikean sävyinen edullinen polyesteritafti. Muotokuvan puvun rusetit ovat punavalkoraidallisia, mutta koska raidallista nauhaa on vaikea löytää ja kangasta työlästä päärmätä, ja ne näyttävät joka tapauksessa hieman kauempaa vaaleanpunaisilta päätin käyttää kaapista löytyvää paksua vaaleanpunaista viskoosinauhaa. Karkkiväriset rusetit piristävät kivasti hillityn harmaata asua.

Demoden kautta opin, että Costume Collegen workshopin tietojen mukaan brunswickin hameen alla ei käytetty vanteita tai bumroll-tyyppisiä tukia, vaikka muutaman kuvan hame melko pöyheältä näyttääkin. Asiaa mietiskellessäni arvelin, että kaudella suosittu topattu alushame ei voisi olla kovin väärin, koska se tuo vaatimattoman volyymin lisäksi lämmittävän kerroksen joka sopisi hyvin peittävän asun käyttötarkoitukseen. Sellainen onneksi löytyi jo kaapista, samoin ratsastuspuvun pitkähihainen paita röyhelöineen, jotka tosin olivat pellavaa eikä pitsiä. Sekä elävöittämiskaappiin että normivaatekaappin pätee sama sääntö: Mitä paremmin uusi hankinta integroituu jo olemassa olevaan puvustoon, sen parempi.




Diary of a Mantuamaker-blogissa on esitelty kaunis brunswick, jossa on erillinen liivi. Se on tehty miesten liivin tapaan säätövaraa tuovalla selkänyörityksellä. Edelleen miestin liiviä mukaillen selkäkappaleet ovat edustaa vaatimattomampaa pellavaa.

Päätin seurata samoilla linjoilla. Ajattelin ensin toteuttaa hihan jatkeet jollakin irrotettavalla nappipatentilla, mutta sitten aloin miettiä voisiko liivistä tehdä hihallisen. Ainakin 1700-luvun alkupuoliskolla miesten liiveissäkin oli toisinaan hihat.

Ilmeisesti syy brunswickin hihan erikoiseen rakenteeseen oli se, että naisten pukuja tekivät ompelijat eivät vielä tässä vaiheessa käyttäneet yhtenäistä pitkän hihan kaavaa vaan lisäsivät erillisen jatkeen kyynärpäämittaisen hihan jatkoksi. Ratsastuspuvut, joissa on miesten vaatteiden tapaan pitkä kaartuva kahden kappaleen hiha olivat räätäleiden käsialaa. Tätä taustaa vasten ideani tehdä liivistä pitkähihainen olisi historiallisesti epätodennäköinen.

Miksi sitten halusin sitkeästi pitkät hihat? Asun vaihtaminen ilman ylimääräistä askartelua oli yksi syy. Toinen oli se, että jos asun on tarkoitus olla lämmin yksi kangaskerros lisää helposti paleleviin olkavarsiin ei olisi lainkaan huono juttu. Ongelmana oli tietysti se, kuinka paljon tämä ylimääräinen kangaskerros vaikuttaisi päällyspuvun kapean hihan sulokkuuteen. Päätin kuitenkin uteliaisuuttani ainakin kokeilla sovitusversiovaiheessa miltä pitkä hiha vaikuttaisi.

Kaavoitus

Aloitin siis liivin kaavoituksella. Ratsastuspuvun takista sai hyvän pohjan. Koska siitä oli tullut vähän väljä ja kangaskin olisi nyt huomattavasti ohuempi kavensin kaavaa sivusta noin sentin verran, niin että kädentie kapeni samalla. Saadakseni hihan uppoamaan paremmin päällyspuvun alle nostin myös kädentietä hieman ylemmäksi. Monista kuvista on hankala nähdä onko liivin vyötäröllä saumaa koska daamin kädet ovat monesti edessä, mutta ainakin muutamassa näytti että edusta olisi yhtenäinen. Päätin siis vain jatkaa helmaa kaartuvaksi vyötärösaumattoman nutun tapaan ja katsoa sovituksessa miltä se näyttäisi. Takakappaleen katkaisin vyötärölle.

Kavensin heti alkuun reilusti ratsastuspuvun hihaa. Selkeästi liikaa, koska siitä ei meinannut saada kättä läpi. Lisäsin vähän väljyyttä takaisin käsivarteen ja kyynärpäähän jättäen hihan alaosan kuitenkin tiukaksi, hihansuun halkio pitäisi huolen siitä että sen saisi puettua päälle. Jouduin myös vähän poistamaan etusauman kaartoa.

Hupun mitat kopioin vihreästä taftiviitastani, tosin kavensin huppua vähän koska sen ei tarvitse varsinaisesti suojata sateelta.




Sovitin liivin lakanaversiota korsetin, ratsastuspaidan, toppahameen ja vihreän taftihameeni päälle. Miehusta oli oikein hyvä, neulasin vain etunapitukseen aavistuksen enemmän kaartoa uudemman korsetin muotoa seuraillen. Vyötärölle muodostui kuitenkin valtava laskos, joten se vaati selvästi sauman. Roben edustan jatkeina toteutettu valeliivi kenties toimisi ilman saumaa mutta erillinen liivi selvästi ei. Katsottuani tarkemmin Kendran liiviä totesin että hänelläkin on vyötärösauma. No, sauman paikka ja muoto oli helppo neulata syntyneen vekin mukaan. Neulailin myös etukulmat sopivan mallisiksi.

Istutin hihan ensin vanhoja kohdistusmerkkejä seuraten, mutta jostain syystä se alkoi asettua kauniimmin kun kiepautin sitä pari senttiä takakenoon, joten piirsin kohdistusmerkit uusiksi. Lopullinen hiha on ratsastuspuvun hihaa kapeampi, kädentie on pienempi ja pyöriöllä on vähemmän syötöstä.




Sitten vedin liivin päälle vanhan pet en l'airini. Hihat kiristivät, mutta menivät kuitenkin päälle, joten pieni lisäväljyys varmaan riittäisi. Muutenkin olin jo huomannut, että se mikä hihassa vei eniten tilaa ei ollut suinkaan se yksi ylimääräinen kangaskerros liivin hihassa vaan ratsastuspaitani väljät hihat, joille nyt vaan ei voi mitään. Muutenkin kokonaisuus näytti kivalta. Pet en l'air jäi edestä vähän enemmän auki kuin tiukemmin nyöritetyn korsetin ja stomacherin kanssa, mutta ei vielä liikaa, ja selkänyörityskin antaisi vähän säätövaraa. Vanteiden kanssa käytettäväksi tehty hame asettui kauniisti toppahameen päälle, tosin helma roikkui sivuista liian pitkänä kuten saattoi odottaakin. Helman mittaan ja laskostukseen täytyisi siis vielä hakea kompromissia joka toimisi tyydyttävästi sekä toppahameen että vanteiden kanssa.

Olin laskenut sen varaan että minulla olisi käytössäni valmis pet en l'airin kaava edellisestä, mutta kun tutkin muovitaskua tarkemmin huomasin että päällyskankaan selkäkappale puuttui kokonaan. Senhän nyt periaatteessa voisi piirtää kankaalle mittailemalla vähän vanhaa, mutta kaipasin kuitenkin paperikaavan luomaa turvaa. Hihan kaava oli todella epämääräinen, ja tarkemmin ajatellen pet en l'airia voisi muutenkin vähän hienosäätää sieltä sun täältä.

Aloitin hihasta. Levensin sitä 1,5cm ja tein sovitusversion. Hiha väljeni kivasti mutta ei vieläkään näyttänyt pussittavalta. Tarkemmin katsoen aiempi hihani oli jopa vähän pitkä, joten siitä lähti 1,5cm pituutta. Päädyin myös nostamaan kädentietä vähän ylemmäs tässäkin, jotta tiukka hiha liikkuisi paremmin. Hiha kuitenkin tuntui kiristävän etupuolen kädentieltä, joten ratkoin sitä vähän matkaa irti ja annoin sen asettua itsekseen. Kainalon etureuna oli ilmeisesti ollut liian syvään kaarrettu, ja pieni lisäys sekä siihen että hihan etureunaan auttoi paljon. Neulasin hihaa olalle ja merkitsin viitteelliset laskosten paikat, vaikka niitä todennäköisesti joutuisikin vielä säätämään. Hiha näytti nyt ihan hyvältä (tosin niin pinkin pet en l'airinkin hiha oli näyttänyt vielä sovitusversiossa), joten piirsin kaavan puhtaaksi.




Olin siis samalla tehnyt sovitusversion miehustan vuorista vanhalla kaavalla. Se sopi ihan hyvin myös uuden korsettini kanssa, olinhan pitänyt pinkkiä pet en l'airia myös sen päällä, mutta kun nyt oli tilaisuus säätää niin muotoilin etureunaa aavistuksen poistaen kaikkein jyrkimmän kaarron. Olen totaalisen kypsynyt pinkin pet en l'airin lepattaviin etulaskoksiin, jotka täytyi kiinnittää neuloilla vekille jotta ne sai sileäksi, ja olin päättänyt että tähän versioon olisi saatava jokin toimivampi ratkaisu. Neulailin etureunan päälle kangaskaitaletta laskoksen tilalle, mutta en saanut sitä millään toimimaan suorana.

Pikainen kuvalähteiden selaus viittasi siihen että roben etureuna kulki puvusta ja vähän kaudestakin riippuen milloin rinnan päältä milloin selkeästi sivumpaa, välillä laskokset näyttivät rinnan kohdalta lepattavan mutta enimmäkseen ne seurasivat kiinteästi puvun miehustaa. En ole todellakaan povekas, mutta silti minun kaavani kaartuu selkeästi. Lopulta päätin tehdä laskokset härskisti eturaunan mukaan leikatuista erillisistä kaitaleista, kuten ainakin joissakin Waughin kaavoissa näyttäisi olevan ellen ole ymmärtänyt niitä ihan täysin väärin. Ehkä seuraavalla kerralla seuraisin kaavalähteitä tarkemmin.




Pinkin pet en l'airin (yllä) helma ei sekään ollut täydellinen. Etureunat sojottivat sitkeästi sivulle ja takakappaleen sivulaskokset jäivät liian taakse pudoten vanteiden päältä pois. Järkeilin että jos sivusaumaa siirtäisi hieman edemmäs laskokset jäisivät ehkä paremmin vanteen päälle ja helmassa riittäisi ehkä volyymia paremmin etupuolellekin, mikä voisi auttaa etureunojen muotoon. Vuorin sovitusversiossa sauma oli 1,5cm alkuperäistä edempänä, ja näytti asettuvan kivasti juuri vannekorien keskelle. Mieltäni tosin kaihersi vähän se, että kuvissa sivusauma näyttää olevan hieman taempana, mutta päätin kokeilla tätä, reiluilla saumanvaroilla tietenkin.





Lady Maryn brunswickissa sekä muutamassa muussakin maalauksessa koristeröyhelöt näyttävät päärmätyiltä, mutta leikatun näköisiä vaihtoehtojakin löytyy. Päärmätyt tai taitetuin reunoin laskostetut koristelut olisivat tietysti olleet järkevät, kestävät ja pestävät, mutta halusin kerrankin kunnon rokokooröyhelöt, etenkin kun suunnitelmaani kuului asun juhlavampi versio, ja lisäksi ne olisivat nopeammat tehdä.

Leikkasin kokeeksi kankaasta kaksi suikaletta harkkosaksilla, joista toisen reunoja sulatin varovasti liekillä. Sitten heitin molemmat pesukoneeseen. Liekitetty reuna kesti vähän paremmin, eikä käsittelemätönkään rispaantunut aivan riekaleiksi. Polyesteristä on onneksi helppo puhdistaa paikalliset tahrat pesemättä koko vaatetta, joten toivottavasti pukua ei joutuisi kovin paljon pesemään. Päätin leikata röyhelöt harkkosaksilla ja polttaa ainakin kovimmalle kulutukselle joutuvan helmaröyhelön reunan. Lady Maryn muotokuvassa helmaa ei näy, mutta muutamasta muusta esimerkistä päättelin että röyhelö sopisi hameeseen ihan hyvin.




Tämä kikka on luonnollisesti hävyttömän moderni, ja toimii vain hävyttömän moderneilla tekokuiduilla, mutta tavallaan näppärä. Ilmeisesti 1700-luvun tiheämmin kudotut silkit kestivät leikatuissa reunoissa paremmin kuin useimmat nykykankaat. Sulatus jättää reunaan mustan jäljen, mutta tässä tapauksessa mustaan taittuva tafti jättäisi rispaantuessaan reunat mustiksi joka tapauksessa.

Olin ensin aikonut sulattaa vain helmaröyhelön reunat, mutta huomasin myöhemmin hihan röyhelöiden alkavan rispaantua jo tekovaiheessa joten sulatin niiden alareunat kun ne olivat jo kiinni hihassa, yläreunoilla ei enää voinut mitään. Röyhelöiden polttaminen oli kuitenkin todella puuduttavaa homma, jota ei jaksanut tehdä kauaa kerrallaan koska liekkiin tuijottaminen alkoi sokaista. Siinä piti olla myös todella tarkka, koska liekki imaisi helposti liian ison loven.





Alkuperäisen Pet en l'airini oli ollut tarkoitus olla koeversio varsinaista robe francaisea varten, mutta kuten voitte huomata, en sitten ikinä päässyt tuohon francaiseen asti. Tästä asusta tuli tavallaan uusi yritys: hyvä mahdollisuus muistella roben rakennetta, joka on edelleen osin minulla hieman mysteeri, hioa kaavaa ja kokeilla uusia juttuja ilman valtavaa ajallista investointia. Aloitin siis siitä.

Katsoin paljon mallia Rockin' the Rococo-projektin erittäin hyvin valokuvatusta sinisestä robesta, joka pohjaa Arnoldin Pattern of Fashion-kirjan robeen. (sivu 34-35, Snowshill Manor) Siitä oli korvaamaton apu, tosin myös poikkesin sen autenttisemmasta tekotavasta monessa kohtaa.

Olin päättänyt tehdä tämän asun melko paljon ompelukonetta hyödyntäen. Jarnon puvun kanssa aherrettuani halusin ennemminkin jotain uutta nättiä nopeasti kuin hifistellä
käsinompelun kanssa.




Vuorin selkänyörityksen toteutin ensimmäisen pet en l'airini tapaan valmiilla nappilenkkinauhalla. Nyörityshalkion reunoihin laitoin kevyet muoviluut. Aiemmassa pet en l'airissa etureunat neulataan stomacheriin etukaitaleiden alta, mikä on vähän työlästä. Koska tällä kertaa etukaitaleista tuli vielä tiukemmin miehustaa nuolevat, ja niiden alareuna tulisi kiinni helmaan eikä jäisi lepattamaan irtonaisena tarvittiin vaihtoehtoinen ratkaisu.

Päätin tällä kertaa kokeilla monissa puvuissa näkemääni ja myös Rockin' the Rococon puvussa käytettyä niksiä tehdä vuorin etureunaan leveämpi käänne ja ommella päällyskangas siihen vasta parin sentin päästä reunasta. Näin etureunan alle jää erillinen laskos johon on helpompi tunkea neuloja.




Tein vuoriin leveän etukäänteen ja ompelin sen kaartuvan yläreunan pussiin. Sitten päällystin etukappaleiden vuorin taftilla jättäen sivusaumat ja helman auki. Ompelin muotoillut kaitaleet etureunoihin jättäen ne irti vähän matkaa olalta ja alareunasta.

Kuten aiemmin mainittu, olin hukannut takakappaleen kaavan johon olin merkinnyt laskokset, joten tein uuden. Laskosten miettiminen ja laskeminen toiseen kertaan oli itseasiassa ihan hyvä juttu asian sisäistämisen kannalta. Mittasin sivulaskosten syvyyden summittaisesti vanhasta pet en l'airista. Etukappaleen helman kaava oli tallessa, mutta päätin tällä kertaa jättää koko helman yläreunasta suoraksi ja sovittaa etukappaleen vyötärön päällä. Merkkasin hakeilla laskosten paikat ja sivuhalkion.




Leikkasin selän ja helman kahdesta kankaan leveydestä keskitakasaumalla, joten sivusauman kohdalle tein vain taskuhalkion. Helman jätin aiemman puvun tapaan takaa 10cm pidemmäksi, koska se antaa mielestäni kauniimman linjan kuin suora helma. Päärmäsin sen muuten härskisti koneella, koska päärme jäisi kuitenkin röyhelön alle.

Ompelin vuorin olkasaumat yhteen ja aloin sitten kiinnittää taftia takakappaleen vuoriin. Keksin jostain mielestäni fiksun idean tehdä laskosten alle tuleva ommel joka kiinnittää päällyskankaan vuoriin ennen laskosten asettelua. No, onhan se sinänsä kätevää. Päätin jostain syystä myös tehdä sen taemmas kuin aiemmassa puvussa.




Sitten neulasin selkälaskokset ja ompelin ne käsin kiinni vuoriin. Toiseen kertaan (tai kolmanteen, jos ensimmäisen puvun sovitusversio lasketaan) tehtynä tämä sujui varsin kivuttomasti. Sitten taittelin sivulaskokset yhteen ja ompelin ne reunoista kiinni tukivuoriin.




Olin ensimmäisessä robessa ommellut sekä vuorin että päällisen sivusaumat erikseen saumanvarojen jäädessä pussiin kerrosten väliin. Rockin' the Rococon puku on taas ilmeisesti tehty ompelemalla koko päällinen pitkälle kasaan ennen vuoriin kiinnittämistä. Nyt kokeilin ommella ensin vuorin sivusauman ja asetella sitten etukappaleen reunan sen yli. Ompelin harsintikin takakappaleen puolelle jättäen sen päättynään noin 5cm alareunasta jotta alareunaa pääsisi vielä ompelemaan. Takakappale olisi siis tarkoitus kiinnittää saumaan lopuksi käsin.




Tässä kohtaa vääntäydyin korsettiin ja vanteisiin ja puin puvun raakileen päälle tarkoituksenani muotoilla etukappaleen helman yläreuna. Aika pian peilistä ilmeni että oikein mikään ei toiminut.

Sivusaumaan neulattu takakappale veti vinoon. Neulailin sitä vähän uudestaan, mikä auttoi vähän sauman yläosaan, mutta suurin ongelma oli yhä jäljellä: Sivusauman alareunasta selkätikkauksen alareunaan muodostui kunnon ryppy. Selkälaskokset eivät myöskään pudonneet elegantisti helmaan, vaan rypistivät jo matkalla päättyen lähes suoraksi jäävään helmaan. Päättelin, että sivusauman siirto oli sittenkin ollut virhe, ja sen jäädessä liian eteen kangasta ei riittänyt tarpeeksi takakappaleelle.

Onneksi olin leikannut sivusauman reiluilla saumanvaroilla. Otin puvun pois päältä ja neulasin takakappaleen sivusaumaan uudestaan kaartaen sen jäämään vyötäröllä sentin taemmas. Purin etulaskosten kiinnitysompeleen ja asettelin ne uudestaan uuden sivusauman kohtaan jättäen myös takakappaleelle pienemmän saumanvaran niin että päällyskangas saisi edes vähän lisäväljyyttä takakappaleen vyötärölle. Ratkoin myös irti takakappaleen kiinnitysompeleen laskosten alta.

Kuvat on lopullisesta versiosta, ei tästä vaiheesta.




Puku näytti nyt marginaalisesti paremmalta. Neulasin varovasti päällyskangasta selän vuoriin vähän lähempää sivusaumoja koska aiempi ompeleeni oli ilmeisesti ollut liian takana laskosten alla. Selkälaskokset eivät tosin vieläkään laskeutuneet kunnolla.

Muistin, että olin käyttänyt tähän kuten edelliseenkin pet en l'airiin Arnoldin kirjan varhaisempaa pet en l'airin kaavaa jossa selässä oli vain normaalit tuplalaskokset eikä pitkään robeen yleensä käytettyä syvää lisälaskosta näiden alla. Nyt oivalsin että tuon lisälaskoksen tehtävä oli juuri antaa väljyyttä selkään niin että päällimmäiset laskokset eivät leviäisi heti sivuvanteiden vetäminä. Ilmeisesti alkuperäistä pet en l'airin kaavaa ei vain ollut tarkoitettu näin leveille vanteille. Tämä oli tietenkin opettavainen yllätys, mutta ikävä huomata tässä vaiheessa, en ollut lainkaan osannut ennakoida tätä koska aiempi pet en l'air laskeutuu selästä kauniisti tismalleen samojen vanteiden kanssa. Arvelin että olin mahdollisesti laskenut sivulaskosten leveyden väärin, koska etureunaan jäi epäilyttävän paljon kangasta, mutta tämäkään ei kokonaan selittänyt mysteeriä.




Nyt ei kuitenkaan ollut tehtävissä paljon muuta kuin ruveta säätämään etukappaleen helmaa. Siitä tuli toinen pitkä taistelu. Kuten aiemminkin, etureuna tahtoi sitkeästi kääntyä sivuun, siitäkin huolimatta että syvensin helman etureunaa huomattavasti enemmän kuin aiemmassa puvussa. Lopulta arvelin etteivät laskokset antaneet tarpeeksi myöten, ratkoin taas laskosten yläreunan kiinnitysompeleen irti ja annoin niiden aueta niinkuin halusivat. Helma alkoikin ulottua paremmin vanteen yli etupuolelle.




Viimeisenä oljenkortena aloin vielä taitella etureunan ylimääräistä väljyyttä joissakin kaavoissa näkemäkseni laskokseksi siltä varalta että se vaikuttaisi jotenkin helman mutkikkaaseen mekaniikkaan. Laskoksesta tulikin siinä mielessä kiva, että se jatkaa miehustan etulaskosten linjaa. Etulaskosten päiden liittäminen harmonisena jatkumona helman laskoksiin tosin oli vieläkin ongelmallista, mutta lopulta onnistuin jotenkin vääntämään kaikki liikkuvat osat sopivaan kulmaan. Merkkasin harsinlangalla helman yläreunan linjan, kopion sen toiseen etukappaleeseen, leikkasin seumanvarat käsiteltävän kapeiksi ja ompelin viimein vyötärösauman kiinni.




Etureunan laskoksen käänsin päällisen puolelle ja huolittelin reunat käsin etulaskoksen alle piiloon. Ompelin myös etukaitaleen alapään etureunaan kiinni nyt kun vyötärö oli valmis.

Mutta ne sivulaskokset. Ensimmäisessä Pet en l'airissa olin pakannut ne siistiin nippuun ja kiinnittänyt vuorin vyötärölle. Nyt etukappale osoitti että siisti yläreunoista tasainen nippu ei ollutkaan optimaalinen. Saatuani etukappaleen vyötärösauman kiinni sovitin siis pukua vielä kerran, asettelin helman kivasti vanteiden yli ja neulasin laskokset siitä kohtaa mihin ne asettuivat. Niistä tuli melkoinen viuhka. Huolittelin laskosten päät keskenään ja ompelin ne kiinni toisiinsa ja alimman laskoksen kiinni vyötärölle. Myös takakappaleen laskosten leviäminen vapaasti sai aikaan se, että niistä riittikin myös vanteen päälle, eikä koko nippu pudonnut taakse. Varjopuolena tästä tietenkin oli, että selkälaskokset eivät edelleenkään riittäneet kunnolla helmaan asti, mutta kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli ensimmäistä pukua parempi.




Mietin hieman, oliko laskosten levitys viuhkamaisiksi ihan asiaankuuluvaa, vaikka vanteiden kanssa se tuntui ihan loogisesta. Rockin' the Rococon robessa laskosten päät ovat yhtenäiset, mutta kun katsoin kuvaa niistä tarkemmin huomasin että yläreuna olikin viisto. Kun vertasin tätä havaintoa Arnoldin kaavaan, huomasin että laskokset tosiaan oli kaavoitettu viistoiksi ja helman yläreuna sivusauman kohdalta korkeammaksi. Olisin toki voinut katsoa kaavaa tarkemmin alun perin, mutta olin sitkeästi siinä uskossa että minulla on hyvä lyhyen roben kaava joka vaatii vain “pientä hienosäätöä”, joten mitä sitä pyörää uudelleen keksimään.




Lohtuna vanteiden kanssa huonosti laskeutuvan selän aiheuttamaan turhautumiseen huomasin kuitenkin onneksi että brunswick-version kapeamman hameen kanssa selkä näyttää suunnilleen siltä kuin sen pitäisikin.




Hihat vuoritin nopsasti pussiin ja kiinnitin sitten hiharöyhelöt alareunaan. Hiharöyhelöthän olivat viimeksikin poimittu samasta Arnoldin kaavasta jota Rockin the Rococon puvussa on käytetty, ja silloin tein vain keskimmäisen röyhelön. Nyt päätin laittaa lisäksi myös ylimmän kerroksen. Haaveilin vähän alimmasta röyhelöstäkin, mutta koska kangas oli kortilla päätin tyytyä kahteen kerrokseen.




Leikkasin reunat harkkosaksilla ja harsin kerrokset yläreunoista yhteen. Tällä kertaa halusin myös kokeilla rypytyksiä oikeaoppisesti “whipped gathers”-tekniikalla, joten harsin merkkilangat tasaisin välimatkoin, silitin yläreunaan röyhelöiden kiinnityskohtaan taitteen, ompelin siihen poimulangan ja neulasin röyhelöt sitten hihansuuhun kohdistusmerkkejä seuraillen. Sitten ompelin laskokset yksitellen kiinni hihansuuhun. Päästyäni hihansuun ympäri kiskoin rypytyksen auki ja silitin varovasti. Siitä tuli kerrassaan hurmaava ja varmasti myös tukevasti kiinnitetty.




Hihan istutus kävi melko kivuttomasti, laskokset menivät melkein heittämällä, ja olen erittäin tyytyväinen uuteen hihan kaavaani. Vähän väljempi hiha ei vielä näytä mahdottoman pussittavalta yksinäänkään. Saatuani hihat kiinni ompelin etukaitaleen pään kiinni olkasaumaan, ja lopuksi vielä askartelin takakappaleen yläreunan peittävän kaitaleen paikoilleen. Pet en l'air oli nyt koristelua lukuunottamatta onnellisesti valmis.





Päätin kokeilla röyhelöiseen pukuun Madame de Pompadourin tyylistä hervotonta rusettien täyttämää etumusta. Minulla sattui olemaan pinkin nauhan lisäksi söpöä harmaalla ja pinkillä kirjailtua kapeampaa nauhaa, ja combo oli niin hauska että halusin käyttää molempia – nauharullien mittaaminen paljasti, ettei pinkki olisi yksin riittänytkään.

Tarkemmin ajateltuani muistin, että ainoa kaksivärinen rusettiedusta jonka olen nähnyt oli Kyoto Costume Instituten mallinuken päällä, ja se saattaa hyvinkin olla alkuperäiseen pukuun esillepanoa varten tehty lisäys. Koska asu oli muutenkin tehty rennolla asenteella päätin jokatapauksessa käyttää molempia nauhoja. Lisäksi valkopohjainen nauha raikasti kivasti pinkkiä ja yhdisti kauniisti asun värit.

Tein edustaan luitetun pohjan. Jahkailin hetken oliko mitään järkeä päällystää sitä puvun harmaalla taftilla kun se peittyisi kuitenkin enimmäkseen rusettien alle, vai olisiko vuorin pinkki kangas parempi pohjavaihtoehto. Lopulta päädyin kuitenkin harmaaseen taftiin, päällystin pohjan ja harsin keskelle merkkilinjan. Sitten aloin sommitella nauhoja.




Pinkkiä nauhaa säästääkseni aloitin yläreunasta kuvionauhalla. Kiinnitin ensin pinkit nauhat suorina edustan yli poimuttaen ne keskeltä. Sitten lisäsin päälle erikseen askarrellut rusetit, nauha kun oli niin jäykkää että oikeasti solmitut rusetit olisivat tuskin olleet kovin elegantit. Kuvissa rusetit näyttävät koko leveydeltä suunnilleen saman kokoisilta, mutta kokeillessani rusetteja se jätti mielestäni yläreunan tyhjän näköiseksi ja alareunan liian runsaaksi. Päätin siis mennä omia polkujani tässäkin ja pienentää rusetteja alareunaa kohti.

Seuraavaksi lisäsin kirjaillun nauhan pinkkien rusettien väliin. Koska sen päät olisi pitänyt päärmätä eikä nurja puolikaan ollut kovin siisti tein siihen rusettien sijaan vain tuplalenkit.




Valmista etumusta katsellessani totesin että päätökseni jättää kapeampi kirjailtu nauha ylimmäiseksi ei ollutkaan kovin onnistunut, yläosa jäi vähän tyhjän näköiseksi. Onneksi muistin että kunnon rokokoopuvussa more is more, ja rusettien lomaan sopii mainiosti kukkanen. Löysinkin nauhojen väreihin loistavasti sopivan tekoruusun, joka täydensi sopivasti yläreunan. Lopputulos oli niin höpsön söpö että oikein hymyilytti. Lopuksi ompelin vielä sivureunoihin pienet nauhalenkit neulaamista varten ja ompelin käsin pellavavuorin peittämään nauhojen päät nurjalla puolella.





Koska vanteille tehty vihreä hame ei sellaisenaan sopinut toppahameen päälle, kokeilin vaihtoehtoisesti toppahametta vanteiden päälle. Se näytti yllättävän hyvältä, joten päätin tehdä puvun hameen toppahameen mitoilla. Pituuden päätin jättää käytännöllisen kävelymittaiseksi silläkin uhalla että joutuisin ehkä harsimaan toppahametta vähän lyhyemmäksi ettei se pilkottaisi alta.

Tarkemmin katsottuna vihreän hameen röyhelö oli oikeastaan vähän turhan leveä, joten tein tämänkertaisen vähän kapeampana, 30cm leveäksi leikattuna. Kangastakin oli vähän nuukasti, joten neljä kankaan leveyttä nielevä röyhelö pelasti vähän kapeampana leikkuusuunnitelman.




Lady Maryn muotokuvassa helmaa ei näy, mutta muutamasta muusta esimerkistä päättelin että röyhelö sopisi hameeseen ihan hyvin. Vihreän hameen röyhelöön olin leikannut piparkakkureunan, mutta jälkeenpäin ajateltuna sen mittakaava oli liian massiivinen. Tein pahvisabluunan huomattavasti pienemmän mittakaavan muotoilulla. Piirsin sen avulla röyhelön reunan kankaalle ja leikkasin sekä sen että yläreunan harkkosaksilla. Sitten sulatin reunat hyvin varovasti.




Ompelin hameesta toisen sivusauman kiinni ja päärmäsin sitten helman koneella, koska se jäisi kuitenkin röyhelön alle. Merkitsin helmaan röyhelön kiinnistyskohdan ja kiinnitin merkkineulat tasaisin välein. Silitin röyhelön kiinnityskohtaan taitteen ja kiinnitin siihenkin merkkineuloja. Sitten aloin rypyttää röyhelöä toisella langalla ja kiinnittää vähän kerrassaan toisella. Tähän kului hetkinen, mutta lopputulos oli auki silitettynä oikein soma. Jätin röyhelön irti muutaman sentin molemmista reunoista, ja lopuksi ompelin röyhelön sauman, sitten hameen toisen sivusauman, ja kiinnitin röyhelön loppupätkän sauman yli.

Madalsin vyötäröä edestä 5cm toppahameen mittoja seuraten, takakappaleen yläreunan jätin suoraksi. Edessä jätin n. 12 cm pätkän laskostamatta, takakappaleella jaoin laskokset tasaisesti koko alueelle. Etukappaleella jouduin lopulta vähän purkamaan ja muotoilemaan laskoksia läheltä sivusaumaa uudestaan että ne toimisivat paremmin vanteiden kanssa. Vanteiden kanssa sovitettuna hame oli vähän pettymys, toppahametta laskeutuvammasta materiaalista tehtynä se näytti nousevan sivuilta enemmän kuin olin otaksunut. Toppahameen kanssa se oli kuitenkin ihan hyvä vaikkakin hiukkasen turhan runsas, joten päätin että se saisi kelvata. Kompromissiratkaisujen ei voi odottaakaan olevan täysin optimaalisia.




Sitten oli vielä liivi. Halusin siitä lämpimän, joten vuoritin sen puuvillaflanellilla joka ehkä lämmittäisi vähäsen.Villa olisi ollut lämpimämpää, mutta tuntui polyesterin vuorina tuhlaukselta. Halusin hupun näkyviin jäävästä vuorista vaaleanpunaisen, mutta kun sopivan sävyistä flanellia ei löytynyt päätin heittää sen päälle vaaleanpunaisen satiinin. Oikean sävyistä ja himmeäkiiltoista satiiniakaan ei sitten löytynyt, mutta onneksi löysin söpön ohuen puuvillakankaan. Käytin sitä hupun vuorikankaan ja etureunojen vuorin päällä sekä yksinään etuhelman vuorituksessa.




Tein takakappaleen kaksinkertaisesta flanellista, jonka ompelin pussin takahalkiosta ja alareunoista. Päällystin yläreunan pet en l'airin pääntiestä näkyviin jäävän osan harmaalla taftilla. Sitten jätin sen odottelemaan nyöritysreikien työstämistä.

Etukappaleella ompelin vuorissa ja päällisessä vyötärösauman ja ompelin sitten molemmat kerroksen pussiin etureunoista ja helman ympäri. Muissa reunoissa harsin kerrokset yhteen. Sitten piirsin vuoriin napienläpien paikat ja ompelin tukitikkauksen niiden ympäri.




Ompelin hihojen saumat hieman erikoisesti jättäen saumanvarat päällepäin. Huolittelin ne käsin olkavarressa, alempana ne jäisivät taftin alle. Sitten yhdistin kyynärpäähän ulottuvan taftikerroksen saumat ja ompelin taftikerroksen pussiin hihansuulle ja halkioon. Flanelli tahtoi jäädä vähän pilkottamaan reunoista, mutta röyhelö peittäisi sen armollisesti. Kiinnitin taftin yläreunan käsin flanellipohjaan.

Seuraavaksi aloin työstää liivin erillisiä kappaleita. Takakappale sai nyöritysreiät, jotka päätin tällä kertaa tehdä siitä mistä aita on kaikista matalin: kunnon pohjaompeleen ja tiheiden pykäpistojen sijaan venytin vain reiät ja yliluottelin ne melko löyhällä pistolla. Niiden läpi ei joutuisi juurikaan pujottelemaan nyöriä toistuvasti, eivätkä ne joutuisi suurelle rasitukselle joten mitä sitä suotta hifistelemään. Lisäksi valkoisella langalla valkoisessa kankaassa pistot eivät juurikaan näy, joten harva pistojälki ei näytä epäsiistiltä. Nyörirysreiät valmistuivatkin nopeasti, mutta ovat autettisemmat kuin silmunauhaviritys. Eihän liivin selkäkään teoriassa päällä näy, mutta...




Etukappaleen napinlävet sensijaan tein huolella. Olin onneksi kerrankin löytänyt täydellisesti soituvan langan. Jäykkään polyesteriin oli hieman hankala arvioida tukilankojen kireyttä, villassa jätän ne yleensä melko kireälle mutta nyt kiristin niitä vain aavistuksen. Napinlävet kiristävät kangasta ihan aavistuksen, mutta muuten ovat enimmäkseen siistit.

Hupussa kiinnitin ensimmäiseksi röyhelön päällyskerroksen reunaan jättäen päät vähän matkaa irti. Näin kiinnitysommel ei näkyisi vuorin puolelle. Sitten ompelin hupun vuoreineen valmiiksi. Takakappaleen nyörityksen ja etukappaleen napinläpien valmistuttua suljin päällyskankaan olkasaumat ja ompelin hupun pääntielle. Sitten käänsin vuorin peittämään saumanvarat pääntiellä ja olalla ja ompelin sen käsin kiinni.




Etukappaleen yläkulman ollessa näin paketissa ompelin vielä viimeisen napinläven sekä toiselle puolelle taftilla päällystetyt napit. Napitusta kokeillessa paljastui, että napinlävet olivatkin vähän tiukat – olin todella fiksusti mitannut niiden pituuden päällystämättömästä napista huomioimatta kankaan ja etenkin saumanvarojen lisäämään paksuutta. Onneksi ne kuitenkin sai vähän vääntämällä survottua läpi napinlävistä.

Tässä kohtaa harsin liivin sivusaumat kiinni ja sovitin sitä yhdessä pet en l'airin kanssa. Liivi kiristi aavistuksen, joten sivusaumoista voisi ottaa vähän lisätilaa. Pet en l'airin kanssa se oli oikein soma. Merkkasin sovituksessa liiviin pet en l'airin etureunojen linjan, ratkoin sivusaumat uudelleen auki edustan näpertämisen helpottamiseksi ja harsin siihen merkkilangat. Puin liivin sovitusnukelle ja aloin suunnitella edustan röyhelökoristelua.

Ladyn Mary Foxin liivin etumus on koristeltu yhdellä suoralla laskoskaitaleella. Olin ajatellut alunperin seurata tätä, mutta katseltuani aikani muita maalauksia ylisöpöistä kiemurtelevista röyhelöistä päädyin kuvalähteiden perusteella melko tyypilliseen koristeluun jossa hihojen saumat ja edusta on koristeltu kapeammalla röyhelöllä. Sommittelin röyhelökaitaletta liivin etukappaleelle ja päädyin etumuksen linjan mukaan ylöspäin levenevään loivaan siksak-linjaan joka päättyi ylhäällä hupun reunoihin ja alhaalla jatkui kiertämään liivin helmaa.

Kokeiltuani päädyin 3cm leveään röyhelöön joka oli leikattu kaksi kertaa pidemmäksi. Hupussa, hihansuissa ja pet en l'airin etureunoissa ja helmassa on puolestaan 5,5cm leveä röyhelö joka on leikattu 2,5 kertaiseksi reunaan nähden.

Kokeillessani huomasin, että kapeampi röyhelö tarvitsee vähemmän rypytystä. Leveässä olisi voinut olla jopa vähän enemmänkin, mutta koska röyhelöt nielaisivat enemmän kangasta kuin olin aikanaan ostoksilla osannut arvioida sitä riitti juuri tähän kertoimeen.

Kiinnitin rypytetyt röyhelöt alapuolelta ommellen joka toisen tai joka kolmannen rypyn kiinni. Tämä on kenties vähän ylihuolellinen tekniikka verrattuna valmiiksi rypytetyn kaitaleen kiinnittämiseen etupistoin, mutta ainakin röyhelön sai tasaisesti.

Lady Maryn puvussa hihansuissakin oli rusetit, mutta minun nauhani loppui kesken joten jouduin tyytymään funtionaalisiin hakasiin. Kun hihat olivat saaneet röyhelönsä ompelin ne kiinni miehustaan.

Asun molemmat versiot ovat oikein söpöt, vaikka kenties brunswick nousee suosikikseni. Vaikka kuvaukseen sattui romanttinen lumisade, tämä ei yksinään ole talvikeliin sopiva asu, mutta viitan kanssa jo ihan mukavan lämmin. Kevyempi rusettistomacher-versio on puolestaan söpö ja helposti huollettava juhla-asu. Tafti ei myöskään rypisty matkalaukussa, joten tämä on erinomainen asu kotikaupunkia kauemmas matkatessa.

Pet en l'airin kaavan päivittäminen oli myös tuskallisuudestaan huolimatta erinomaisen tarpeellinen projekti. Oivalsin hieman laskostuksen kemiaa, tosin etulaskosten mysteeri jää yhä jossakin tulevassa projektissa ratkaistavaksi.